Joao

Tapasimme torilla. Olimme kaksi ohikulkijaa. Katseemme kohtasivat ja jompikumpi, en muista enää kumpi, todennäköisesti Joao, sanoi muutaman sanan. Heti ensimmäisessä lauseessa kävi selväksi että emme puhu samaa kieltä. Hetken olimme molemmat kuin hiukan huvittuneita, mutta samalla hämillämme. En tiennyt mitä Joao sanoi, eikä hän tiennyt mitä vastasin. Kysyikö hän kenties tietä vai sanoiko että minulla on kauniit silmät. Mitä väliä sillä on.

Olin ostanut vanhan kartan ja Joao osoitti sitä sormellaan sanoen jotain. Vedin kartan esiin laukusta ja esittelin sitä hänelle. Hän katsoi sitä ihastellen ja taisi kysyä mitä se maksoi. En voi olla varma, mutta vastasin jotakuinkin hinnan. Oikeaa hintaa en tietenkään kertonut, koska kyseessä oli tori jolla kaikki on kaupan eikä mitään myydä ilmaiseksi. Kaikesta pitää tinkiä. Joaolla oli myös kassi täynnä tavaraa. Ehkä hän oli keräilijä tai sitten ei. Keskustelumme oli hauska, nauroimme ymmärtämättä toisiamme. Tilanne oli huvittava, mutta yritimme ymmärtää ja tehdä mahdottomasta mahdollisen. En tiedä minne hän oli menossa, mutta kuljimme samaa matkaa. Välillä hän osoitti jotain rakennusta ja kertoi jotain. Nyökytin päätäni, yritin katseella ymmärtää jotain hänen ilmeestään, mutta todennäköisesti tulkitsin väärin.

Poikkesimme eräällä sivukadulla syömään. Käsin ja ilmein Joao sai minut ymmärtämään että tässä oli erittäin hyvä ravintola. Paikka oli kuin vanha 60-luvun baari, täynnä miehiä tuskin yhtään naista. Joao puhui kiihkeästi tarjoilijan kanssa, hän ei selvästikään ollut tyytyväinen menun sisältöön vaan halusi jotain erityistä. Joaon kädet halkoivat ilmaa, tarjoilija nyökytteli myöntyvästi ja katosi pian korkean tiskin taa. Pöytään tuotiin viiniä ja leipää. Juustoa, oliiveja ja kalaa josta en maistamatta voinut olla varma oliko se kalaa vai kenties jotain aivan muuta. Ruoka oli yksinkertaista mutta hyvää. Viini hieman hapanta mutta virkistävää.

Emme juuri ymmärtäneet toisiamme, mutta ymmärsimme että on nälkä, jano, kuuma tai kylmä. Mitä kello on, onko tylsää tai muut merkityksettömät asiat jäivät kommunikoimatta. Joaolla oli kauniit tummat silmät, hänen otsansa oli jo hiukan paennut päälakea kohti, mutta tummat suortuvat keinuivat kevyesti tuulessa. Hän hymyili paljon ja todennäköisesti myös minä, koska se on yksinkertaisin kommunikaation välinen katseen jälkeen. Emme puhuneet paljon, sillä sanat olivat meille vain eleiden täydentämistä, tavallaan kuin ohjenuora itsellemme siitä mitä tarkoitamme yrittäessämme ilmaista jotain toisillemme.

Sitten jossain vaiheessa kadulla tuli tarpeelliseksi ilmaista että olemme ehkä menossa eri suuntiin. Molemmat hiukan vakavoituivat ja katsoimme hetken tosiamme ilmeettömästi silmiin. Joao osoitti vasemmalle ja minä osoitin oikealle, siitä ymmärsimme että meillä ei ollut samaa päämäärää. Hymyilimme, sanoimme pari tuntematonta sanaa ja kättelimme. Heilautimme vielä kättä, katsoimme taaksemme ja katosimme kadun vilinään. Se oli jotenkin outoa, olit kohdannut jonkun, mutta et tiedä kenet. Puhuimme jotain mutta emme tiedä mitä. Kävelimme katuja, söimme lounaan ja sitten aivan kuin ketkä tahansa ystävykset erosimme kadunkulmassa ja jatkoimme eri suuntiin. Tämä kohtaaminen teki minut iloiseksi, mutta toisaalta olin hieman surullinen, sillä en tiedä. Tiedä mitä ja mitä minun oikeastaan pitäisi tietää. Eikö tässä ollut jo kaikki tai paljon enemmän, sillä kohtasin jonkun tuiki tuntemattoman jonka kanssa kuljin kappaleen matkaa.

Olisiko niin, että kun ihmisillä ei ole yhteistä kieltä he eivät koskaan ole erimielisiä. Tullakseen ymmärretyksi on käytettävä kaikki voimavaransa ja mielikuvituksensa. Silti voi käydä niin ettei toinen ymmärrä, mutta hän on kuitenkin ymmärtävinään. Kaikki energia kohdistuu ymmärtämiseen eikä vastaväitteitä esitetä. Jos yhteinen kieli on vieraita väärin lausuttuja sanoja, ilmeitä, eleitä, äänenpainoja ei tule ilmaisseeksi mitään muuta kuin vain tarpeellisen. Ja erimielisyyshän on tarpeetonta.

Yllättäen eräänä päivänä keskellä ihmisvilinää näen tutut kasvot vastantulevassa joukossa. Näemme molemmat toisemme jo kaukaa, katseemme kohtaavat ja hymyilemme iloisesti toisillemme. Joao heiluttaa kättään. Kohtaamme keskellä ruuhkaa, vaihdamme pari sanaa, viittilöimme jotain tehdäksemme toisemme ymmärretyksi ja kättelemme erotessamme. Jälleennäkemisen ilo näkyy meissä molemmissa ja ohikulkijat varmasti luulevat että olemme vanhoja hyviä tuttuja tai ehkä ystäviä vuosien takaa. Sitten jatkamme matkaamme eri suuntiin.

Onko niin että eläimet, jotka eivät osaa puhua, eivät koskaan riitele. Linnut laulavat kosiolauluja kutsuakseen lemmenseikkailuun, huutavat hätäisiä varoitushuutoja ja rääkäisevät ehkä ajaakseen tungettelijan pois reviiriltään, mutta riitaa ne tuskin haastavat. Ihminen on menettänyt paljon ymmärrystä alkaessaan puhua tyhjiä sanoja ja merkityksettömiä lauseita. Siksikö hiljaisuus on kultaa ja vaikeneminen hopeaa.

Saari

Rantaudumme varhain aamulla. Kun astun laivan kannelle näen ensimmäisenä lintuparven kaartelevan San Sebastianin kaupungin yllä. Se saa mieleni rauhalliseksi, sillä kotona on paljon lintuja ja siksi kaikki paikat joissa on lintuja tuntuvat kodikkailta. Aamu on vielä viileän kostea kun astelen satamasta kohti keskustaa. Olen ollut täällä ennenkin, kaksi kertaa. Marinan ohi kävellessäni mieleeni muistuu viimeinen muisto, joka minulla tältä saarelta on. Edellisestä käynnistäni on jo vuosia, mutta tuo muisto on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Olimme ystäväni kanssa menossa satamaan kun näimme miten koira seurasi kahta miestä purjeveneeseen. Siitä on jo monta vuotta, joten on vaikeaa sanoa enää olivatko he poikia vai miehiä jo. Koira seurasi heitä uskollisesti, mutta todennäköisesti se oli vain kulkukoira. Sillä kuka antaisi oman koiransa hukkua, kuka.

Tämä muisto on niin voimakas ja kipeä, etten uskalla sitä täysin edes ajatella. Muistan koiran, sen kauniin sulavan muodon ja tavan jolla se seurasi heitä, kahta miestä, purjeveneelle. Kun miehet hyppäsivät veneeseen, koira yritti seurata heitä, mutta putosi veteen. Tämä tapahtui kaukana rannasta, laiturin päässä. Koira ui edestakaisin purjeveneen ja laiturin väliä, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä ylös. Ranta oli kaukana ja koiran vaisto ajoi sitä uimaan laiturin ja purjeveneen väliä. Miehet menivät sisään purjeveneen kajuuttaan ja koira jäi yksin uimaan. Sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia.
Koiran muisto säilyy mielessäni ikuisesti. Tämä satama, tämä kaupunki ja tämä saari ovat minulle sen koiran muisto. En voi sitä koskaan unohtaa.

Lintujen lisäksi tässä kaupungissa on myös paljon vapaana kulkevia koiria. Yleensä ne ovat jonkun koiria. Seuraavat uskollisesti isäntää tai ovat päivittäisellä juoksulenkillään. Upea Castro Laboreiro purjehtii hillityin askelin aukion poikki. Sillä ei ole kiire minnekään. Se on tietoinen itsestään ja arvostaan, sitä eivät säikäytä autojen torvet tai ohi kävelevät ihmiset. Lasten melu ja huudot eivät saa sitä kavahtamaan. Se on uljas näky huolittelemattomanakin. Sen määrätietoinen eteneminen osoittaa, että sillä on päämäärä ja kohde, jonka se ilman suurempaa vaivaa aikoo saavuttaa. Se on selvästikin jonkun koira, ei kulkuri. Tämä kaupunki on se koti ja nämä kadut sillä on reviirinään.

Keskusta on pieni ja hiljainen. Ja sen tuntumassa rannalla vain muutama auringonottaja ja uimari. Katukahvilat täyttyvät hiljalleen. Rantakatu oli rauhallinen ja näkymä satamaan ja merelle idyllinen. Tämä oli viimeinen satama ennen valtamerta ja minulla on aikomus ylittää se. Matkan varrella on saaria, mutta niiden saavuttaminen on vielä kaukainen haave. Tällä matkalla saavutan vain muutaman niistä, mutta tavoitteeni on käydä useammilla vielä joskus tulevaisuudessa. Tällaisia satamia ja kaupunkeja kuin tämä en tule kohtaamaan lähiaikoina, joten nautin nyt vielä tästä yltäkylläisyydestä kun voin.
Istun kahvilaan, tarjoilija tulee, olen hieman vaivautunut, sillä en ole vielä päättänyt, haluan vain istahtaa hetkeksi. Vaihdamme pari sanaa. Tarjoilija ei ole paikallinen, hän on kotoisin Kuubasta. Saarelaiset vaihtavat saaria siis. Niinkö minäkin kuljen elämäni saarelta saarelle etsien sitä oikeaa.
Kahvilan varjoisassa pöydässä on sopivan viileää. Aurinko ei paahda suoraan vaan palmunlehvät suodattavat sen terävimmät pistot. Istun rennosti tuolissani, tarjoilija liikehtii kuin rumbaa tanssien ja se silminnähden kiinnittää turistien huomion. Paikallisille tällainen tapa on jokapäiväinen. Kun seuraa miten ihmiset kävelevät ja liikehtivät, tietää kuka on saarelainen ja kuka turisti. Tilaan kahvin ja leivonnaisen.

Kuten mainitsin, tämä saari ja satama olivat aikanaan viimeinen etappi ennen valtameren ylitystä ja minulle tämä on löytöretkeni alkupiste. Kaikki tähänastinen on ollut tuttua ja ennen koettua, mutta tästä eteenpäin olen oman elämäni tutkimusmatkailija ja löytöretkeilijä. Olen tullut tänne aloittaakseni jotain uutta ja jättääkseni taakseni jotain vanhaa. Löytääkseni sen mitä ole etsinyt, kaivannut ja mistä olen unelmoinut. Se ei ole onni, se ei ole rakkaus, se on jotain enemmän. Se on tutkimusmatka itseeni ja löytöretki siihen todellisuuteen jota en vielä tunne. Kohtaamiset, runot ja odotus ovat johtaneet minut tähän. Tästä eteenpäin minua johdattaa vain kohtalo. Huomenna mainingit keinuttavat minua kohti uutta ja tuntematonta, saarta josta tiedän vain nimen ja olen kuullut tarinoita. Niiden perusteella tiedän jo että tulen kohtaamaan siellä asioita jotka tulevat muuttamaan minua, mutta miten, sitä en vielä tiedä.

Odotus päättyy siihen että otat ensimmäisen askeleen. Se voi olla lyhyt ja harhaileva, mutta se on askel kohti jotain uutta jotain tulevaa jota et vielä tunne. Voi olla että olet menettänyt toivosi, mutta se ei estä sinua etenemästä. Jokaisessa taivaanrannassa on jotain ja jokaisen horisontin takaa nousee joskus niin sarastus kuin tummia pilviä. Nyt en etsi kumpaakaan, etsin totuutta sitä ainoaa ja oikeaa. Seikkailua joka johtaa tulevaisuuteen.

Joutilaita päiviä

Matkalla oli usein päiviä joina en tehnyt yhtään mitään. Istuin, kävelin, join, luin tai tuijotin kaukaisuuteen. Sellainen joutilaisuus tekee mielen avoimeksi kaikelle, jokainen vastaantulija voi olla ystävä tai sitten hän vain kulkee ohitsesi edes huomaamatta sinua. Sellainen mahdollisuuksien paljous tekee joutilaisuudesta suorastaan jännittävän. Olet olemassa, mutta juuri sillä hetkellä vailla tarkoitusta vain olemassa. Jos istut kahvilassa saattaa joku pyytää saada istua pöytääsi ja tutustut uuteen ihmiseen pyyteettömästi ilman tarkoitusta. Jos kävelet voi joku ohikulkija pysäyttää sinut ja kysyä tietä. Voi olla että et osaa neuvoa, mutta voi olla että tiedät. Jokainen kohtaaminen on odottamaton ja arvoituksellinen. Tapanani oli juoda kahviloissa ja joskus avasin kirjan. Eräänä päivänä avasin kirjan ja luin:

"Would it be so that the falling apple
will be cutted by the sharp edge
of thought?
What did you do to the carrot
when caught it up from the native ground
to use it just for personal purposes?"

Runoilija oli herännyt ja lakannut olemasta vaiti monen vuoden jälkeen. Hänen kirjalliset tuotoksensa alkoivat saada hämmästyttäviä taiteellisia piirteitä. Hänestä oli tulossa asiaansa omistautunut ja osaava. Lahjakkuus hänessä oli löytänyt pakotien ulos ahdistavasta sisäisestä piinasta, joka oli pakahduttaa hänet kokonaan. Runoilija oli alkanut hapuillen asetella sanoja ja säkeitä järjestykseen ja siinä samassa sai myös oman sisimpänsä järjestykseen. Mikä tuska onkaan, kun luovuus ei löydä pakotietä ja ihminen joutuu kanavoimaan voimansa muihin aktiviteetteihin. Runoilijasta oli tullut oman itsensä kuva.

Ensimmäinen kaupunki

Leivosten makea tuoksu tunkeutuu sieraimiini. Kahvilan ovella on jonoa, turisteja. Istuudun valmiiseen tyhjään pöytään kadulla ja tarjoilija tulee nopeasti. Tilaan vain pienen kahvin ja tarjoilija purjehtii pois valkoisessa esiliinassaan.
Miksi istuutua valmiisiin pöytiin, kun voi kattaa itse ja haluamallaan tavalla. Joskus se on vaan paljon helpompaa näin. Kahvi tulee. Maksan heti. Paljon sokeria, nopea sekoitus ja juon kupillisen kolmella hörppäyksellä. Olen valmis, voin poistua.
Tällainen käynti ei missään tapauksessa ole suotavaa. Kahvilassa pitää istua pidempään. Seurata ihmismassan liikettä kadulla ja vaihtaa ehkä muutama sana, lukea lehti tai vain nauttia kahvilan antimista. Pasteijoita, leivoksia ja kenties lasi viiniä tai paloviinaa. Tilanteen mukaan.
Suicon pöydät ovat pyöreitä ja pieniä. Niiden ympärillä häärii uskomaton määrä henkilökuntaa ja paikallista väkeä. Turistit jäävät jalkoihin, kun he hämmästelevät kahvilan antimia.
En ole tänään kovin sosiaalisella päällä. Nousen nopeasti kahvilan pöydästä ja liityn ihmismassaan. Kävelen pari korttelia ruuhkaista katua, kunnes käännyn oikealle ja nousen portaat ylös kirkkoon. Astuttuani ovesta seison hetken taka-alalla ja annan silmieni tottua hämärään. Sitten istahdan takimmaiseen penkkiriviin. Kirkko on lähes tyhjä, vain muutama hahmo edessäni.
Miksi olen täällä taas. Mikä ajaa ihmistä irti juuriltaan. Tai missä ovat ihmisen juuret, onko niitä edes. Tässä kaupungissa tunnen olevani kotonani, mutta silti tämä kaupunki on vieras. Olen täällä vain kulkija, joku joka tulee jostain ja menee taas jonnekin. En tule koskaan lopullisesti jäämään tänne. En koskaan, se on todennäköistä.
Tulen tänne aina uudelleen. Aivan kuin kaikki matkani aina kulkisivat tämän kaupungin kautta. Tulen tänne ja lähden täältä. Tämä on kuin satama, johon kaikki laivat kerran saapuvat ja josta ne kerran lähtevät. Satamat ja laivat, nekö minua pitävät liikkeellä.
Olen täällä vain turisti. Ei minua täällä mikään eikä kukaan pidättele. Tulen tänne omasta vapaasta tahdostani, kutsumatta, ja lähden taas pyytämättä. Silti astelen näitä katuja kuin kotonani. Aivan kuin olisin joskus elänyt ja asunut täällä. Silti kun poikkean keskustan hälinästä sivukortteleihin eksyn lähes välittömästi. Mutta olen jo oppinut käyttämään hyväkseni muutamia selkeitä maamerkkejä. Tietyt rakennukset, katedraalin kellojen ääni ja kadut, joilla on kiskot johtavat aina tiettyihin paikkoihin. Aina ei ole edes päämäärää, kävely voi johtaa minne vaan ja tulet aina perille jonnekin.
On viileä hieman kostea sää. Tänään en jaksa kävellä pitkään, joten suuntaan kohti hotellia. Suljen verhot ja unohdun huoneen hämärään.

Manuel oli narkomaani. Hän oli koditon ja asusteli ystäviensä nurkissa, niin kuin hän asian ilmaisi. Hän tuli niukasti toimeen tekemällä ehkä vähän hämärää kauppaa ja toimimalla kapakoiden sisäänheittäjänä Bairrossa. Hän tiedosti ongelmansa, huumeet ja elämä suuressa kaupungissa ei ollut sopivaa pohjoisesta tulleelle pojalle. Manuelilla oli vähän rahaa joskus ja hän vei minut aamukahville sivukadun kuppilaan. Siellä hinnat olivat hiukan halvemmat kuin Rossion kahviloissa, mutta laatutaso oli sama. Manuel järjesti parhaat leivonnaiset pöytään ja me nautimme niukan, mutta laadukkaan aamiaisen kello kymmeneltä tai niillä main.
Koska Manuel oli köyhä poika hänellä ei ollut varaa viedä minua elokuviin, teattereihin tai konsertteihin. Hän toimi minulle oppaana ja me kuljimme busseilla ja raitiovaunuilla ympäri kaupunkia. Manuel ei koskaan vienyt minua metroon, jostain kumman syystä.
Hän puhui paljon. Hän oli hiukan levoton. Hän oli myös surullinen, vaikka ei hän sitä minulle suoraan kertonut. Hänen sydämellään oli ehkä tuska ja häpeä siitä miten hänen oli käynyt tässä suuressa kaupungissa. Hän oli hyvä ihminen ja hyville ihmisille ei yleensä käy hyvin.
Kun kävin vaunumuseossa Manuel odotti minua puistossa, sillä hän oli nähnyt nämä paikat moneen kertaan. En liene ollut hänen ensimmäinen opastettavansa. Söimme pasteijoita Belemissä ja ajoimme bussilla keskustaan.
Tapasin Manuelin ensimmäistä kertaa Bairrossa yöllä, kun Tipicon portsari lähetti hänet saattamaan minua hotellille. Tunsin tien, mutta heidän mielestään ei ollut turvallista ja sopivaa, että nainen liikkuu yksin öisessä kaupungissa. Manuel toi minut hotellille ja seuraavana aamuna tapasimme sovittuun aikaan Restauradoresilla Gloria-hissin kulmalla. Siitä alkoi ystävyys, joka kesti ne muutamat päivät, kun viivyin kaupungissa. Restauradoresilla myös jätille jäähyväiset kun lähdin. Muistan vieläkin miten Manuel seurasi bussia kun lähdin. Hän oikaisi kadun poikki ja vilkutti jälkeeni.
Sitten hän vain katosi. Hänen veljensä vastasi puhelimeen ja kertoi että Manuel on vielä Lissabonissa. Hän ei ollut tullut syksyllä kotiin pohjoiseen, niin kuin hänen piti. Tipicossakaan ei tiedetty hänestä mitään. Ketäpä kiinnostaisi se, mitä tapahtui lissabonilaiselle narkomaanille. Joku sanoi minulle, että Lissabonissa on vaikea huumeongelma, että siellä on paljon narkomaaneja ja sen mukanaan tuomaa rikollisuutta. Hänet oli kuulemma ryöstetty heti ensimmäisen päivänä kun hän tuli kaupunkiin. Minulle ei koskaan tapahtunut mitään, mitään pahaa siis.

On täysikuu. Hämmästyttävän usein, kun olen ollut täällä, on täysikuu. Alfaman kujilta ei kannata suunnistaa täysikuun mukaan, mutta kyllä sekin onnistuu. Kävelemme portaita alaspäin. Alaspäin tulee keskustaan, joten kuuta ei edes välttämättä tarvita. Nainen kävelee kadulla yöpaidassaan ja viettelee kissaa sisään. Kissa liikehtii laiskasti, se haluaisi jäädä portaille katsomaan kuuta, tai sitten sillä on mielessä jotain aivan muuta. Niin myös monella muulla on mielessään jotain muuta, mutta minä haluan vain päästä alas keskustaan.
Alfama on häkellyttävän kaunis kuutamossa. Kadut ovat jo hiljentyneet ja askelten kaiku vaimenee kapeiden kujien seinämiin. Kulkijoita on enää vähän, joku tulee kotiin, avain kääntyy lukossa ja ovi napsahtaa kiinni. Ylhäällä ikkunoissa näkyy hämäriä valoja ja jostain avoimesta ikkunasta kuuluu puheen sorinaa. Nainen tai mies, vaikeaa sanoa näin hämärässä, nojaa ikkunalautaan ja tuijottaa taivaalla hitaasti lipuvaa kuuta.
Ensimmäisellä matkallani Cristinin kanssa katsoimme täysikuuta Bairro Alton rinteeltä kohti linnaketta. Muistan miten keltainen suuri kuu peitti koko kaupungin. Puiston pensaiden varjot jäivät lyhyiksi, sillä kuu oli lähes kohtisuoraa kaupungin yllä. Tästä on paljon aikaa, enkä muista sitä enää kovin hyvin. Mistä olimme tulossa ja minne menossa. Oli yö tai hyvin myöhäinen ilta joka tapauksessa, kun ystäväni kanssa nojasimme puiston yli kaiteeseen ja katselimme kukkaistutuksia kuutamossa. Muistan, että päiväsaikaan pensaat olivat punaisina kukista, mutta kuutamossa värit katosivat tai muuttuivat tummiksi turkooseiksi. Magnolioitako ne olivat, jotka tuoksuivat niin. Vai olisiko se ollut oleanteri, en tunne kukkia niin hyvin. Vain kerran olen nähnyt jakarandan kukkivan, mutta se oli ylhäällä Edward seitsemännen puiston liepeillä ei Bairron rinteellä.
Matkallani Marian kanssa kävelimme kuutamoisena yönä läpi Raton pahamaineisen kaupunginosan. Raton piikkipuisto jäi vasemmalle, kun suunnistimme kohti kapakkaa. Puisto näytti tyhjältä, siellä ei ollut mitään liikettä. Laskeuduimme portaita ja kuljimme täysin autioita kujia, koko kaupunginosassa taisimme nähdä vain kolme kulkijaa. Kuu oli sillä kertaa Tejo-joen yllä ja valaisi lounaaseen viettävää rinnettä. Talot ja kujat portaineen kylpivät hämärässä valossa. Ovimies poltti tupakkaa kadun kulmassa ja tuijotti näkyä taivaalla. Muutama pilvi vaelsi verkkaisesti kuun ympärillä. Kadulla oli tupakansavua ja avoimesta ovesta kuului kapakan hälinä. Kun ovi sulkeutui oli taas aivan hiljaista. Kävelimme ohi, emme menneet sisään. Jatkoimme eteenpäin ja laskeuduimme mäkeä alas Avenidalle. Se oli se yö ja retki.
Olisinko kerran ollut täydenkuun aikaan Cascaisissa. Ehkä, tai sitten oli muuten vain hyvin valoisa yö. Ehkä se oli sama yö kun ystäväni kanssa roikuimme Bairron rinteellä puiston kaiteella. Ehkä tulimme silloin Cascaisista.
Minulla on liikaa muistoja tästä kaupungista, en pysty enää jäsentelemään niitä. Onko minun tullut aika unohtaa. Unohtaa ja alkaa kaikki alusta. Se tuntuu väärältä niitä ihmisiä ja asioita kohtaan, jotka muistan vielä selkeästi. Mutta ehkä se on oikein niitä asioita kohtaan, joita en enää muista selkeästi.
Pitäisikö minun hankkia uusia muistoja jo unohtuneiden ja epäselvien muistojen tilalle. Ihminen on rakennettu muistamaan, mutta myös sulkemaan ovia takanaan. Kumman vaihtoehdoista valitsisin nyt.

Alan pakata tavaroitani.

Lähdön jälkeen

Onko unelma mahdollista vai onko se vain pakkomiellettä. Onko elämä vain pakkomielle rakkaudelle ja onnelle. Yhtenä näistä päivistä kun tutustuin sinuun mietin, onko minun pakko löytää joku, jotta voisin olla täydellisen onnellinen. Voiko ihminen olla onnellinen myös yksin, ilman ketään muuta. Lähtösi jälkeen, onko vain pakkomielle siitä, että olisit ollut se oikea.
Kaikki mitä teit, kaikki mitä teimme ja koimme, oliko se vain utopiaa, epätoivoista unelmaa. Sekaantuuko tarkoitus sydämen voimaan. Näin lauloi eräs portugalilainen yhtyen, muistaakseni.
Siitä on jo monta vuotta, joten en voi enää muistaa selvästi. Jotkut tunteet ja tunnelmat jäävät elämään. Jotkut asiat jäävät mieleen ikuisesti. Joku kuva voi piirtyä tajuntaan niin, että vielä vuosien jälkeen voit muistaa sen kuin taulun.
Lähdöt ovat vain lyhyitä hetkiä. Lähdön hetkellä et voi tietää, onko se viimeinen hyvästijättö vain kenties vai lyhytaikainen hei.
Muistan lähtösi. Ne muutamat sekunnit. Käsi ojentuu käteen, silmät etsivät katsetta ja vastausta. Kehot ojentuvat suudelmaan, kiihkeään ja lyhyeen. Se oli hei, joka tarkoitti hyvästi. Vai oliko se niin.
Muistan selkäsi, piirteesi, kun kävelit kadun yli. Et mennyt suojatietä. Kävelit suoraan, niin kuin minäkin olisin tehnyt. Et tehnyt sitä minun tähteni, teit sen, koska todennäköisesti teet aina niin, kuljet suoraan, kiertelemättä.
Minä lähdin ja sinä jäit. Mutta myös toisin päin. Sinä lähdit ja minä jäin. Siis kumpi jätti kumman. Sillä hetkellä ei kumpikaan.
Lähdön jälkeen jäävät muistot, kaipaus ja odotus. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onko tulevaisuutta, jääkö mitään jäljelle, vai onko kaikki ohi jo. Minä odotin. Sinä annoit odottaa. Elämä on odotusta.

Onko onnistuminen pakkomielle. Onko aina onnistuttava, oltava oikeassa. Onko aina löydettävä ja oltava oikeassa. Milloin ihminen saa erehtyä, milloin antaa periksi ja kadota ikuisiksi ajoiksi unohduksen alhoon.

Ihminen on rakennettu niin, että mikään asia ei saa jäädä avoimeksi. Kaikki on saatettava loppuun. Ei saa olla mitään epävarmaa ja keskeneräistä, kaiken täytyy olla loppuun saatettu. Kun kaikki on loppuun saatettu, voi jatkaa eteenpäin avoimin mielin. Kaikki ovet takana on suljettava ennen kuin voi avata seuraavan oven, sillä läpivetoa tulee välttää. Suljimme ovet ja jatkoimme eteenpäin.

Runoilija

Olin alkanut saada runoja sähköpostitse. Se oli miellyttävä kokemus minulle, joka itsekin olin harrastanut tätä samaa. Runot olivat pitkiä enkä oikein jaksanut keskittyä niihin. Etsin jotain lyhintä tietä oivaltaa mikä kokonaisuuden sanoma ja tarkoitus oli. Olin siis laiska vastaanottaja. Luin ja etsin. Mutta tärkeintä tässä kaikessa oli, että olin kohdannut runoilijan. Taas kerran. Oikeastaan hän ei ollut pelkästään runoilija vaan myös paljon muuta. Se hänessä oli arvoituksellista.

Hän tuli eräänä päivänä junalla. Menin häntä asemalle vastaan. Olimme tavanneet jo kerran sitä ennen, mutta tämä oli kohtaaminen. Ensitapaamisemme oli ollut lyhyt kävelyretki. Talvinen, kylmä ilta, jolloin meri oli jo jäässä ja tiet liukkaat. Hiukan lunta metsässä, joka valaisi pimenevän saaren. Vai oliko se niin, en edes muista enää.
Mutta hän tuli ja minä olin laittanut tapani mukaan kalakeittoa. Istuimme iltaa. Istuimme iltaa kerran ja toisenkin ja aloimme tutustua. En tiedä, enkä osaa selittää, miksi meistä tuli niin läheiset. Miten se tapahtui ja milloin se itse asiassa tapahtui. Oli myöhäinen syksy ja ensimmäisenä iltana kun hän tuli, menimme kävelylle rantaan. Taivas oli täynnä tähtiä ja arvuuttelimme mikä oli mikä. Pimeydessä kuului oudon linnun outo ääni, se lensi ylitsemme, mutta emme nähneet sitä. Kuulimme vain sen äänen. Näimme tähdenlennon. Tuijotimme taivaalle sanattomina, pitkään.

Hän oli erilainen kuin muut. Erilainen kuin kaikki muut tapaamani ihmiset. Ymmärsimme toisiamme, koska ymmärsimme myös sen, että emme aina ymmärtäneet. Se oli suuri muutos elämässäni, sillä siihen asti aina, jos joku ei ymmärtänyt minua hän oli sitä mieltä, että minä olin väärässä tai en tiennyt asiaa. Hän ymmärsi. Saattoi kyllä vihjailla jotain, mutta jätimme puolin ja toisinkin ne vihjailut omaan arvoonsa.
Meitä yhdisti joku hulluus, erilaisuus. Kun muut eivät meitä ymmärtäneet, me vain nauroimme toisillemme. Nauroimme ystävällisesti tai olimme täysin hiljaa. Sillä hiljaisuus tässä tapauksessa merkitsee tietämättömyyttä. Ehkä hän tietää jotain mitä minä en tiedä.
Minun on pakko myöntää, että olin ihastunut häneen. Hän oli sellainen ihminen, joka vetää ihmisiä puoleensa. Toiset vihaavat häntä, koska eivät saa hänestä selvää. Hän jakaa ihmiset ja se tarkoittaa, että hänellä on jotain sanottavaa tai annettavaa. Jotain mitä kenelläkään muulla ei välttämättä ole. Hän on siis joku.
Mutta mihin minä ihastuin. Ja miksi. Oliko aika vain otollinen. Tuliko hän oikeaan aikaan, oikealla junalla, oikealle asemalle. Vai olinko se minä, joka oli oikeaan aikaan, oikealla asemalla, oikeaa ihmistä vastassa. Vai olivatko molemmat oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Mihin minä ihastuin. Oliko hän sopivasti erilainen kuin muut.

Tutustumisemme jäi kuitenkin lyhyeen, sillä olin päättänyt lähteä. Kaikki oli jo valmiina, pakattuna, aikataulut ja päivämäärät sovittuna. Viimeisen kerran puhelu katkesi, ei ollut kenttää enää. Ranta loittoni ja edessä oli aava meri. Ei radiomastoja, eikä yhteyksiä.
Me emme yleensä soitelleet. Lähetimme viestejä ja tapailimme. Matkalla sitten minulle tuli tarve puhua ja me puhuimme pitkään ja kalliita puheluja. Viimeinen puhelumme katkesi hyvin epämiellyttävällä tavalla ja epämiellyttävään kohtaan. Välillemme jäi pitkäksi aikaa kalvava epätietoisuus.

Mietin sitä ja tulin siihen tulokseen, että minun ei tarvitse ajatella koko asiaa. Oli asia miten tahansa, en voisi siihen vaikuttaa. Ja haluaisinko edes vaikuttaa, olisiko minulla ennen kaikkea oikeus vaikuttaa. Ja sitten viimein, olisiko minulla tarve vaikuttaa.
Olin hämmentynyt. Ensin en tiennyt mitä tehdä, mutta sitten totesin vain yksinkertaisesti, että en voisi tehdä mitään ja ettei minun tarvitsisi tehdä mitään. Riittää kun olen oma itseni ja teen niin kuin haluan. Jos se ei riitä, ei mikään voi riittää. Antaa siis olla.

Kirjoittamista

Muistan, että kun istuimme Tamminiemessä kahvilla hän kysyi kirjoitanko kenties jotain. Vastasin, että en, tai siis että kirjoitanhan minä. Kirjoitan viestejä, ja runojakin joskus, tuntemattomille vastaanottajille. Yritin myös selittää, muistaakseni, että mielestäni henkilökohtaiset viestit ovat paljon mielekkäämpiä ja tärkeämpiä kuin kirjoittaa kirjoja, joita kaikki voivat lukea. Että en haluaisi syleillä suurta yleisöä vaan kirjoittaa vain henkilökohtaisesti ja ilahduttaa ihmisiä näin, jos he nyt välttämättä siitä ilahtuvat. En ole enää varma yritinkö selittää tätä hänelle, mutta luulen että jotain tähän suuntaan sanoin. Muistaakseni hän hymyili. Kyllä, hän hymyili salaperäisesti.
Kun kirjailija kirjoittaa, tekeekö hän sen painosten toivossa. Tekeekö hän sitä elääkseen. Kun kirjailija kirjoittaa, ajatteleeko hän kuinka moni tulee lukemaan hänen kertomuksensa. En usko. Kirjailija kirjoittaa, koska hänellä on sanoma. Jos hänellä olisi sanoma, jolle hänellä olisi yksilöity vastaanottaja, kirjoittaisiko hän silti kirjan. Ehkä, ehkä ei.
Minä en haluaisi olla kirjailija. Minä haluaisin kirjoittaa yksilöityjä viestejä, vaikka tuntemattomille, mutta en minä halua kirjoittaa kirjoja. En voi silloin koskaan tietää kuka lukee näitä tekstejä. En voi koskaan tietää mitä hän ajattelee tai miten hän ymmärtää kirjoittamani tarinan. Toisaalta, enhän tiedä miten yksilöidyt viestinikään tulkitaan ja ymmärretäänkö niitä lainkaan.
Tuleeko minun edes tietää ja miksi minun pitäisi tietää. Mutta miksi ihmeessä minä kirjoittaisin kirjan. Siksikö, että hän lukisi sen ja tietäisi mitä minä ajattelen ja tunnen. Ehkä.
Kirjoittaminen tulee vaikeaksi, kun alkaa ajatella kaikkea mitä siitä seuraa. Ensin kaikki on helppoa. Sinulla on paljon sanottavaa ja kirjoitat sen kuin automaattisesti muistista. Sitten tulee aika jäsennellä ja järjestää asioita oikein ja oikeille paikoilleen. Sitten tulee aika karsia ja unohtaa. Sitten tulee aika muistaa, mitä on unohtanut. Ja sitten viimein tulee aika miettiä miksi ihmeessä minä kirjoitan tätä. Kenelle minä kirjoitan ja miksi. Kenelle minä kirjoitan kirjan, jonka kuka tahansa voi ostaa kaupasta ja lukea. En voi hallita enää viestiäni kun se on painettu ja pantu jakeluun. Pitäisikö minun miettiä tarkemmin mitä kirjoitan ja kenelle minä kirjoitan.
Jälkeenpäin mietin, tiesikö hän jotain enemmän kuin minä. Tiesikö hän, että tämä oli ainoa tapa saada minut kirjoittamaan. Mutta miksi ihmeessä ja miksi minä.

Kirjoitatko kenties, kysyi myös eräs toinen heti ensimmäisessä kirjeessään. Minä kiertelin ja kaartelin, en halunnut tunnustaa kenellekään, en edes tuntemattomalle. Kirjoitinhan minä jo silloin, olin kirjoittanut jo monta päivää, iltaa ja yötä. Juuri sillä hetkellä minulla oli tauko. En ollut varma miten edetä ja olin jättänyt työn sikseen.
Mutta hän tiesi, että kirjoitin, sillä kun kohtasimme, hänen kommenttinsa olivat sen suuntaisia. Ja minä säestin, en peitellyt, mutten myöntänytkään. Yllättävää, että maailmassa oli minun lisäkseni joku joka tiesi vaikka en ollut sitä kertonutkaan. Ja, että oli ollut joku joka oli tiennyt jo ennen. Se oli kohtalon määräämää, niin ajattelin silloin, sinä sunnuntaina kun kaikki alkoi. Niin tämä oli itse asiassa matka joka minun piti tehdä, jotta kaikesta tulisi totta.
Myöhemmin sitten laitoin hänelle tekstiviestin, jossa paljastin koko totuuden siitä, että ole kirjoittamassa jotain. Mutta samaan hengenvetoon kerroin myös, että tästä ei tule mitään, minulla on aivan liian paljon aktiviteetteja ympärilläni, jotta voisin keskittyä mihinkään todella. Tosiaasiahan se olikin. Olin aivan liian aktiivinen, jotta voisin keskittyä ajatusteni analysointiin ja niiden puhtaaksikirjoittamiseen. Sitten kävi niin kuin yleensä käy. Tuli pitkiä hiljaisuuksia, jotka tekivät minut entistä levottomammiksi.
Tekstiviestissäni kerroin ystävälleni, että ei tule takkia eikä edes tuluskukkaroa, niin epätoivoinen jossain vaiheessa olin. En saanut kahta järkevää sanaa peräkkäin ja se oli jo minullekin liikaa.
Olin ahminut ympärilleni ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tuttujen kanssa elin tuttua ja joka päivästä elämää, mutta tuntemattomien kanssa eli elämyksiä ja toteutumattomia unelmia. Tästä elämästä oli tulossa minulle pakkomielle. Pari päivää viikosta suunnittelin seikkailuille ja loput tavanomaiselle elämälle. Jos näin voisi elää se olisi kai jonkinlainen tasapaino arjen ja loman välillä, mutta näinhän ei voi elää. On hoidettava kuitenkin arki ja vapaa-aikakin ajoittuu edelleen lähinnä viikonloppuihin. Harvat voivat järjestää asioitaan kovin vapaasti nykyään. Toisille elämä on lähes täydellistä vapautta, mutta toiset ovat aikataulujen orjuuttamia. Tämän minä opin taas kerran uudelleen.

Mutta kirjoitin siis, mitä ihmeellistä siinä oli. Jos ihminen on kirjallisuustieteilijä se ehkä merkitsee hänelle jotain muuta kuin jos ihminen on kaupan myyjä. Minä en valinnut seuraani, seurani valitsi minut. Kirjallisuustieteilijän ja insinöörin välinen etäisyys voi olla pidempi kuin matka Andromedasta Milkywaylle, joten ymmärtämykselle ei välttämättä edes löydy selittäjää tästä elämästä.

Villapaita

Hän halusi aikalisän. Hän ei ollut valmis, vielä. Hän oli etäinen ja tunsin sydämessäni miten hän loittoni minusta hetki hetkeltä kauemmas. En voinut mitään, en voinut muuta kuin odottaa. Odottaa ja toivoa.
Eräänä päivänä laitoin hänelle veistin, mutta hän ei vastannut. Sitten soitin hänelle ja hän vastasi. Puhuimme lyhyesti, sovimme että hän laittaa viestiä kun ehtii. Hän kertoi olevansa kovin kiireinen nyt.
Viestiä ei kuulunut. Olin epätoivonen ja kärsimätön, tulin päivä päivältä levottomammaksi, enkä enää hallinnut tunteitani. Kaipuun lisäksi sydämessäni asui nyt myös levottomuus, eivätkä nämä kaksi sopineet taloksi samaan sydämeen.
Levottomuus tekee ihmisestä hauraan. Hän murenee hetki hetkeltä ja tulee heikoksi. Hän ei kestä enää epävarmuutta ja kadottaa itseään koossa pitävän voiman. Kun tähden painovoima heikkenee ei se pysy enää kasassa ja valo siitä pakenee ympäröivään avaruuteen. Jotenkin niin sen täytyy olla. Liekki minussa leimahteli, mutta sen valo ei suuntautunut enää mihinkään selkeään kohteeseen. Olin kuin hajoamassa oleva tähti, ympäröivä avaruus imi minusta valoa ja voimaa. Sydämeni sykähteli kuin pulsari vailla säännönmukaisuutta. Välillä rinnassani riehui palava rakkauden tuli ja välillä murheen mustat pilvet verhosivat taivaan. Olin kuin myrsky, joka välillä laantuu ja taas puhkeaa uudelleen.
Minä uskoin, toivoin ja odotin. Tein kaikkeni. Tein parhaani ja tiesin, että jos se ei riitä en voisi mitään muuta. Mutta minä uskoin, että en voisi epäonnistua. Minä toivon, että kohtalolla on minulle myönteinen viesti tuotavanaan. Ja minä odotin. Odotin, että kaikki kääntyy parhain päin ja että kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu sitten kun sen aika on.
Positiivisuus piti minussa pintansa, sillä olin tehnyt päätöksen etten antaisi kielteisten ajatusten enää vallata mieltäni. Tämä päätös pysyi vielä kaiken jälkeenkin.

Sitten eräänä iltapäivänä sähköpostiini kilahti viesti. Viesti oli jaoteltu kauniisti kappaleisiin, niitä oli tasan neljä. Viestissä oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Viesti oli lyhytsanainen ja lauseet olivat kevyesti rakennettuja, joten ne eivät jättäneet tulkinnanvaraa. Kirjoittajan ajatus tuntui olleen selkeä, mutta vaikutti kuin hänen olisi ollut vaikea muuttaa ajatuksiaan sanoiksi – tiettyjen asioiden sanominen voi olla joskus vaikeaa.
Tällaisia viestejä on joskus vaikea pukea myönteisyyden viittaan. Jos haluaa sanoa ei, miten sen voi sanoa sanomalla kyllä. Kirjoittaja oli halunnut onnistua tässä ja hän sen tekikin, omalla tavallaan.
Sanoma oli tietysti minulle pettymys, mutta täytyy myöntää, että oli odottanut jotain tällaista tapahtuvan. Ihmisellä on vaistonsa. Vaisto on kuin painovoima ja se kai juuri pitää myös hajoavaa tähteä koossa viimeiseen hetkeen, räjähdykseen, asti.
Kun luin viestiä sisimpäni täytti lämmin aalto. Veri virtasi vapaana suonissani ja täytti sydämeni kammiot. Istuin hetken hiljaa hengittämättä ja sitten hengähdin syvään. Painava tunne kuin kivi sydämeltäni katosi ja hajosi tasaisena ympäri ruumistani. Sitten tämä painava energia kuin hiekka tuntui valuvan minusta ulos ja hajosi ympärilleni kuin tuuleen. Tiedäthän sen tuntee kun hiekka valuu sormiesi lomitse ja hajoaa tuuleen pölyksi. Olin irtautunut, olin lähdössä mutta minne. Silloin en sitä vielä tiennyt, mutta olin lähdössä matkalle tulevaisuuteen.
Luin viestin vielä huolellisesti pariin otteeseen ja sitten vastasin siihen. Vastasin hyvin lyhyesti ja asiallisesti, mielestäni. Tärkeää minulle oli että viestissä säilyisi se positiivinen asenne, jonka olin päättänyt omaksua ja pitää elämässäni, kaikesta huolimatta:
"Kiitos näistä päivistä. Oli helppoa ja hauskaa kirjoittaa sinulle, sinun kanssasi oli hyvä puhua ja olla, ne muutamat hetket. Me kohtasimme, se on jo paljon tässä elämässä. Ihmiset tulevat ja menevät, harvat jättävät jälkiä. Sinä jatkat tahollasi, minä jatkan tahollani. Me molemmat tulemme todennäköisesti vielä olemaan hyvin onnellisia. Hyvät ihmiset ajattelevat toisistaan vain hyviä ajatuksia, näin me ehkä teemme maailmasta hiukan paremman paikan elää.
"Vihasta voi elää, mutta rakkauteen voi kuolla."
Terveisin,
Ponta da Pescadoren kreivitär"
Näin kohtaaminen päättyi kohtaamattomuuteen. Näin ihmisten polut risteävät ja jatkuvat taas tahoilleen. Tällaista elämä on. Tämä on matka jostain jonnekin. Me emme olleet tulleet vielä perille. Oli jatkettava, polkua seuraavan mutkan taa, mäkeä ylös seuraavalle kukkulalle, kenties vuorelle ylös, kenties vuorelta alas. Aika tulisi näyttämään tien.

Siivosin sitten eräänä päivänä. Ensisijaisesti siivosin sydäntäni sinne jääneistä keskeneräisistä ajatuksista. Siirsin muistoja talteen ja pyyhin toteutumattomia suunnitelmia joko kokonaan pois tai sitten muutin niiden muotoa tilanteeseeni sopivaksi. Tämä oli helpottavaa ja puhdistavaa ja sai elämäni taas hiukan parempaan järjestykseen, vaikka ei se niin huonosti ollut ennenkään. Puhdistava tunne syntyi siitä, että karsin pois turhia suunnitelmia. Olin täyttänyt elämäni aivan liian täyteen, minulle ei jäänyt yhtään tyhjää aikaa, jolloin vain olla ja ajatella mitään merkitsemättömiä ajatuksia. Järjestys taas syntyi siitä, että kun karsin pois turhia suunnitelmia näytti olemassa oleville jäävän enemmin tilaa ja vapautta liikkua. Elämäni alkoi näyttää entistä paremmalta.
Sitten järjestelin vaatenaulakkoa ja törmäsin villapaitaan. Tai oikeastaan se oli villatakki. Se tuoksui erilaiselle kuin kaikki muut vaatteeni, lisäksi se näytti erilaiselta, se ei ollut minun. Yleensä tässä naulakossa on vain minun vaatteitani paitsi silloin kun luonani on vieraita. Nyt luonani ei ollut vieraita, joten sen oli täytynyt jäädä joltakulta. Tiesin kyllä kenen se oli.
Musta villatakki, jossa muutama irronnut vaalea hius. En tiennyt mitä tehdä, sillä en halunnut siirtää sitä pois ja minne olisin sen laittanutkaan, ei minulla ollut mitään erityistä paikkaa vieraiden unohtuneille vaatteille. Toisaalta, jos annan sen vain olla siinä se muistuttaa minua hänestä joka kerta kun näen sen. En halunnut ratkaista ongelmaa, jos se nyt mikään ongelma edes oli. Annoin villatakin roikkua paikallaan naulakossa ja siirtelin vain omia vaatteitani pois vähän etäämmälle, jotta ne eivät häiritsisi tosiaan. Annoin takille sen vaatiman tilan. Olkoon siinä mihin on jäänyt, toistaiseksi.
Voisinko palauttaa sen. Jos haluaisin palauttaa sen minun pitäisi taas ottaa yhteyttä häneen. Olisiko se oikea tapa toimia, kun olimme jo tehneet kaiken selväksi viesteissämme. Olimme jo toivottaneet toinen toisillemme hyvää ja onnellista jatkoa. Olimme jo sulkeneet viimeisen kirjeen ja jatkaneet matkaa kohti tulevia haasteita ja uutta päämäärää.
Toisaalta halusin palauttaa villatakin, mutta toisaalta halusin myös pitää sen. Halusin, että olisi jokin konkreettinen muisto vaikka toisaalta sellainen muisto voi olla myös taakka. Minulla oli näitä taakkoja jo ennestään jonkin verran ja tiesin, että vuosien myötä esineellisten muistojen kauneus haalistui ja niistä alkoi muodostua pelkkää painolastia.
Ongelma oli kouriintuntuva, en pystynyt sitä yksiselitteisesti ratkaisemaan ja se alkoi rasittaa minua. Lopullinen päätökseni oli, että en koskenut villatakkiin vaan annoin sen roikkua sillä paikalla johon se oli jäänyt. Se tuntui jos ei hyvältä, mutta olosuhteisiin nähden parhaalta ratkaisulta siinä tilanteessa. Ehkä myös sisimmässäni elätin toivoa, että hän tulee takaisin. Että hän tulee ja ilahtuu kun hänen unohtamansa villatakki on vieläkin paikallaan.

Näin ihmisen mieli tekee hänelle alitajuisia kepposiaan. Kun jo luulet päässeesi jonkin asian yli se tulee jostain mielesi sokkeloista taas esiin ja pakottaa sinut tekemään ratkaisuja joita et uskonut enää olevasi valmis tekemään. Siis jossain mieleni sopukoissa eli edelleen toivo. Toivo, joka johtaa odotukseen, kenties.
Siivous on vain pinnallinen toimenpide. Siinä puhdistat vain jotain pois ja ulkokuori näyttää taas puhtaalta ja tahrattomalta, mutta se mikä on sisimmässäsi on siellä. Sisintään ei voi koskaan kokonaan puhdistaa. Kuten sanottua, toiset meistä jättävät jälkiä ja ne jäljet jäävät ikuisiksi ajoiksi olemaan. Tulevaisuus voi ne peittää toisilla jäljillä, mutta ennen kuin ne katoavat kokonaan tarvitaan ehkä monia jälkiä jälkien päälle.

Kohtaaminen

Se oli sunnuntai. Sunnuntai se oli, kun tein päätökseni. Olin ollut levoton jo pitkään, mutta lopullisen rauhani oli minulta vienyt eräs henkilö, jonka lempeät, mutta jyrkät sanat suistivat sydämeni ahdinkoon. Olin miettinyt sitä kauan ja loputa tuli se päivä, kun minun oli aika tehdä tämä matka.
Matkoja on monenlaisia. Matka voi olla pakenemista ylitsepääsemättömästä tilanteesta. Se voi olla siirtymistä paikasta toiseen. Se voi olla myös elämyksiä ja etsimistä, kuin löytöretki. Mutta paras matka on se, joka johtaa viimein perille.
Tiesin, että minun olisi joskus tehtävä tämä matka. Tiesin, että tämä päivä koittaisi kerran. Tunsin, että sieluni ja sydämeni huusi minua lähtemään. Oliko tämä pakenemista. Kenties, mutta tämän paon tulisi johtaa johonkin uuteen. Tämä pako tulisi olemaan minun löytöretkeni.
Sydämessäni asui kaipuu, la saudate kuten portugalilaiset sen sanovat. Ensin oli vain aavistus tulevasta. Oli paljon uskoa, hiukan toivoa ja hiipivää odotusta.
Kaipasin, mutta en tiennyt mitä. Etsin ja löysin, mutta löytämäni pakeni aina käsistäni. Kuljin päivin ja öin, mutta kohde pakeni aina edelleni. Etsin ihmistä ihmisten joukosta. Etsin sydäntä, joka kuuntelisi toista sydäntä. Etsin silmiä, jotka heijastuisivat sieluni peiliin. Hapuilin kättä, joka tarttuisi käteen. Päivät kuluivat ja yöt menivät menojaan. Ihmiset kulkivat omia teitään, eikä heidän sydämillään ollut korvia kuulla, heidän silmänsä olivat sokeat ja kätensä liukuivat ohitseni. Katsoin eteeni ja murheellisena näin sen kaiken. Kovia, hymyttömiä kasvoja. Lasittuneita, kylmiä katseita. Nyrkkiin puristettuja käsiä.
Oli syksy. Myöhäisen syksyn kylmä viima piiskasi sateen ihmisten kasvoille. Sateessa ei voi nähdä kyyneleitä. Ajattelin usein, että näiden ihmisten täytyy itkeä salaa. Syksyllä on helpointa itkeä salaa. Monien heistä täytyy tehdä niin, sillä tiedän, että täällä on paljon ihmisiä, joilla on syviä inhimillisiä tunteita. Heidän koskettavia sanojaan voi lukea heidän nimettömistä kirjeistään. Heidän tuskansa ja yksinäisyytensä voi kokea heidän viesteistään. Miten onnettomia he ovatkaan, ilman nimiä, ilman identiteettiä he etsivät toistensa joukosta itseään. Kuka minä olen, on heidän kysymyksensä, johon he etsivät ja haluavat vastauksen toinen toiseltaan.
Minä tapailin heitä toisinaan itsenäni ja toisinaan olin joku muu. Monet heistä tulivat onnellisiksi, sillä kohtelin heitä hyvin. Kirjoitin heille kauniita kirjeitä. Joillekin kirjoitin runoja, uskomattoman kauniita ja koskettavia. Jotkut olivat kiitollisia, mutta toiset tuskin uskalsivat lukea niitä, koska he epäilivät että ne eivät olleet minun kirjoittamiani heille. He pitivät minua petturina, joka lainasi tai varasti ja jakoi sitten lauseet ominaan. Jotkut vain yksinkertaisesti pelkäsivät, sillä he eivät olleet aikoihin, tai ehkä koskaan, kohdanneet ihmistä, joka todella tarkoittaa mitä sanoo.
Koska minulla on paljon runoja muistissani ja koska halusin ilahduttaa heitä, kirjoitin runojani auliisi tuiki tuntemattomillekin ihmisille. Se oli väärin, sillä ihmistä ei saa lähestyä ja tulla lähelle ilman lupaa.

Eräänä kauniina päivänä sähköpostiini kilahti viesti. Se oli kauniisti kirjoitettu. Kauniita sanoja ja kaunista kieltä, kuin sieluni sanoja itselleen. Olin hyvin onnellinen, sillä näytti siltä, että tämä kirjoittaja tietää sen minkä minäkin tiedän. Me tiesimme molemmat hyvin paljon ja se jo sinänsä oli liikuttavaa.
Minulla on aina mielessäni eräs kaupunki, jota lämmöllä muistan. Muistan sen katuja, kortteleita ja kaupunginosia lähes katukiven tarkkuudella. Olen viettänyt siinä kaupungissa muutamia elämäni onnellisimpia päiviä. Olen kulkenut yksin sen katuja ja tavannut mitä mieleenpainuvimpia ihmisiä sen vanhoissa kortteleissa. Se kaupunki on minun kaupunkini. Sinne palaan aina uudelleen ja nyt oli kulunut monta vuotta siitä, kun olin viimeksi kulkenut sen öisiä katuja. Kuullut kaihoisia lauluja ja kitaran säveliä sen kortteleissa. Kiivennyt jalan Gloria -hissin mäkeä ylös Bairro Altoon kun ilta laskeutuu ja tuuli puhaltaa Tejo-joen suulta valtameren suolaisen maun huulille. Se on kuin suudelma, jolle ei ole vastaanottajaa.
Lissabonissa tapasin aikanaan Marian, Antonion, Manuelin, Joaon, Paolon ja monet muut, joiden nimet eivät ole painuneet mieleeni.
Minun saudateni, kaipuuni kohde, oli tuo vanha kaupunki, josta uusi ystäväni kirjoitti niin kauniisti. Sydämeni vuodatti kaipuun kyyneleitä ja minä kirjoitin hänelle kauneimmat muistoni tuosta kaupungista, sen kukkuloilta ja kujilta. En kertonut paljon, sillä ventovieraalle ei pidä antaa itsestään kaikkea. Kirjoitin vain sen mikä teki minut onnelliseksi juuri sillä hetkellä.
Me kirjoitimme molemmat kauniista asioista ja saimme toinen toisemme vakuuttuneiksi siitä, että olimme aitoja oikeita ihmisiä vaikka vielä vailla nimiä.
Sanat soljuivat sielustani ja sydämestäni kuin keväinen puro. Mutta oli syksy ja kellastuvat lehdet putosivat jo puista. Nurmi, jolle ne putosivat, oli eläväistä ja tumman vihreää sillä oli satanut paljon. Sade oli tehnyt nurmikosta tuuhean ja vehreän ja kun aurinko ei enää polttanut lehtivihreää, tuli nurmesta tavanomaista tummempaa ja eloisampaa. Muistan tämä syksyn juuri siitä, että nurmikko oli vielä lokakuussa niin kauniin vihreä, vihreämpi kuin koko kesänä.
Vaahteran lehdet olivat suuria ja kirkkaan keltaisia. Kun ne hitaasti leijuivat alas pehmeälle nurmimatolle se oli kuin jättimäisten höyhenien putoamista maahan. Nurmimatto aivan kuin antoi hiukan periksi ja palautui sitten taas alkuperäiseen muotoonsa. Tuuli kahisutti lehtiä edestakaisin pitkin pihamaata.
Vietin paljon aikaa pihalla. Tuijotin taivaalla lentäviä muuttolintuparvia. Valtava monisatapäinen kurkiparvi muodosti auraa lahdenpoukaman yllä. Niiden huudot kaikuivat kilometrien päähän. Oli liikuttavaa nähdä miten niin monta suurta ja kankein siiveniskuin liikehtivää lintua voi saada aikaan niin määrätietoisen muodostelman. Niiden matka täältä perille on tuhansien kilometrien mittainen ja jokainen liike suunnitelmallinen sen yhden ja ainoan päämäärän saavuttamiseksi.
Seurustelin lähes päivittäin pihakoivun latvassa nuokkuvien naakkojen kanssa. Tiesittekö muuten, että naakat lentävät aina pareittain. Se on ihan totta. Toistakymmentä naakkaa laskeutui aina pareittain suuren pihakoivun latvaan. Siinä ne laiskoina nuokkuivat ja katselivat elämää pihamaalla. Ei edes tuuli jaksanut niitä sieltä pudottaa.
Kaipasin ja odotin. Ensin kaipasin ihmistä. Sitten kaipasin tuota vanhaa kaupunkia. Sitten katselin taivaalla lentäviä lintuja ja kaipasin, kaipasin vain, mutta en enää tiennyt mitä.
Odotin jotain tapahtuvaksi. Odotin jotakuta, mutta en tiennyt ketä. Sitten odotin viestejä, kirjeitä, joissa olisi kauniita sanoja ja ajatuksia. Ajatuksia, jotka herättäisivät vanhoja muistoja ja uusia ajatuksia. Kirjoitin runoja ja kuuntelin lauluja. Minusta oli tulossa onnellinen.

Olin onnellinen. Päivät olivat täynnä syksyistä aurinkoa ja alkavan ruskan värejä. Vietin aikaa itsekseni, muistelin ja ajattelin mitä kaikkea ihanaa elämä oli minulle antanut. Minulla oli paljon, lähes kaikki mitä ihminen voi toivoa, sillä ihmisen ei pidä toivoa paljon, eikä missään tapauksessa kaikkea.
Minulla oli paljon tekemistä. Pilkoin puita ja sytytin tulen vanhaan pystyuuniin joka ilta. Sitten makasin sängyllä ja tunsin miten liekkien lämpö säteili avoimesta uuninluukusta varpaisiini.
Poltin paljon kynttilöitä. Joka huoneessa paloi muutama luoden hämyisen tunnelman vanhaan maalaistaloon. Huoneissa leijui kynttilöiden romanttinen lämpö. Iltaisin käperryin vuoteeseeni kun viimeisten liekkien valonjuovat vielä leikkivät kattolaudoissa piirtäen niihin katoavia varjojaan.
Join viiniä. Ensin join vain halpaa kuohuviiniä. Korkin poksahdus oli iloinen laukaus onnellisen elämäni onnellisille illoille.
Joskus joimme ystävieni kanssa viiniä pihanuotiolla. Vanhaan pataan oli kerätty omenapuunoksia ja revenneitä rankoja. Kuumat liekit nuolivat padan reunoja ja kohosivat korkealle kohti tähtitaivasta.
Kun kyllästyin kuohuviiniin, siirryimme Verdeen. Portugalilainen mieto ja helmeilevä tuore viini imeytyi kiellelle ja jätti iloisen maun huulille. Siitä tuli hupaisa olo ja tunsin olevani taas hiukan lähempänä maata ja kaupunkia, joka niin lähtemättömästi oli jäänyt mieleeni.
Verden jälkeen tuli sitten myöhemmin muita viinejä ja ennen kaikkea vieraita, jotka toivat taloon oman tunnelmansa ja jättivät jälkeensä niin tuoksuja kuin tavaroita. Mutta siitä vasta tuonnempana.
Kuuntelin musiikkia. Brasilialaisia rytmejä, mutta myös muuta. Erityisen tärkeiksi muodostuivat kuitenkin brasilialaiset laulut, joita en ollut ennemmin kuunnellut niin paljon ja tarkkaan. Olin kuullut jotain joskus, mutta en koskaan kuunnellut todella. Kun kuuntelin, en kuullut vain musiikkia vaan myös tunnelman, joka oli lähellä sitä perusvirettä, johon sieluni oli virittynyt näiden päivien aikana. Minun sydämessäni asui kaipuu, mutta sen kaipuun kohde oli minulle vielä tuntematon.
Luin kirjoja. Löysin yllättäen kirjahyllystäni klassikoita joita en edes muistanut olevan olemassakaan. Luin Frommia. Rakastamisen vaikea taito oli yksi ensimmäisistä kirjoistani, jonka nyt luin läpi kokonaan ja tehden merkintöjä ja muistiinpanoja. Erich Fromm ja vanha kirja, mutta paljon asiaa. Olin lukenut sen ennenkin, mutta unohtanut opetuksen tai sitten en ollut koskaan edes ymmärtänyt sitä.
Frommin jälkeen tuli Kapu Nagain, Axel Fredenholmin ja Kahlil Gibranin vuoro viipyä yöpöydälläni, mutta kaikista näistä huolimatta tärkeimpiä olivat runot. Niitä oli ripoteltu ympäriinsä. Taloon tullessa kuistin ikkunassa oli Lauri Viidan Onni. Peräkamarin peilin reunassa oli Yorizanea. Ja omat runoni, ne kaunistivat mieltäni ja kirjeitäni niin tutuille kuin tuntemattomille.

Kirjeitä voi kirjoittaa jonkin aikaa vailla nimiä, tuntemattomalle vastaanottajalle, mutta sitten tulee aika kun haluaisi enemmän. Tulee aika kun ihmisen tiedonhalu voittaa mielikuvituksen. Tulee aika, kun haluaa tietää ja olla varma siitä että joku on todella joku, ei pelkkä näppäimistö tietokoneen ruudun takana.
Ystävälleni, voin kai kutsua häntä ystäväkseni nyt, kävi näin. Hänelle eivät enää riittäneet sanat, lauseet ja kirjeet. Hän pelkäsi ihastuvansa liikaa sanoihin, lauseisiin ja mielikuviin, joita pitkät kauniit viestimme synnyttivät.
Hän oli oikeassa, sillä nyt kun jälkeenpäin olen lukenut noita viestejä tiedän, että juuri näin minulle kävi.
Miltä tuntuu runoilijasta, joka on juuri kirjoittanut maailman kauneimman runon. Hän tietää, että runo on kaunis, mutta hän voi vain aavistaa, että se on ehkä maailman kaunein. Runoilija on ehkä epävarma, eikä usko oman runonsa kauneuteen. Hän on ehkä julma ja vaativa itseään kohtaan, eikä edes halua tunnustaa, että runo on kaunis, ehkä maailman kaunein.
Runoilija tulee kuolemaan tietämättä, että hän kirjoitti maailman kauneimman runon. Näin kohtalo lienee sen määrännyt olevan.
Niinpä koitti sitten aika kohdata tuo tuntematon. Koska olimme tuntemattomia toisillemme, oli meillä ylitettävänä vaikea silta, miten tulla tietämään kuka toinen on. Se vaatii rohkeutta. Vaatii rohkeutta paljastaa tuntemattomalle oma henkilöllisyytensä, vastata itse kysymykseen: Kuka minä olen.
Koska tämän sillan ylittäminen on monille niin vaikeaa voi usein juuri tässä tilanteessa käydä niin, että kohtaamista ei tule. Tulee vain pitkä hiljaisuus. Lopullinen hiljaisuus ja kaikki mitä on kirjoitettu ja kerrottu jää ikuisesti toteamatta, oliko se sittenkään totta.
Koska minä olin rohkea ja olen rohkea vieläkin, otin ratkaisevan askeleen. Se oli ensimmäinen askel ja sen jälkeen tarvittiin vielä muutama harppaus, jotta välimatka olisi tullut riittävän lyhyeksi ylittää virran yli vievä silta.
Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että se oli helppoa ja yksinkertaista minulle. Näin jälkeenpäin voi todeta sitä ja tätä, mutta tarvittiin vielä paljon, jotta kohtaamisesta tuli totta.

Sovimme sitten kohtaamisen aurinkoiseksi iltapäiväksi eräälle erittäin romanttiselle paikalle. Mutta koska oli jo lokakuu oli päivänselvää, että aurinkoisesta säästä ei ollut takeita.
Paikka oli romanttinen ja tunnelataus, joka kohtaamiseen liitettiin oli värisyttävä, näin ainakin minä sen omalta kohdaltani koin. Nimittäin olin kirjoittanut hänelle viimeisessä viestissäni jotenkin näin:
"Kohtaisimmeko aurinkoisena syksyisenä iltapäivänä puolessa välissä siltaa? Lentääkö silloin taivaalla kurien parvi, uivatko sorsat ja joutsenet hartain vedoin häpeillen alle sillan."
Aivan näin ei tapahtunut. Sataa tihkutti vettä, kun parkkeerasin autoni Seurasaaren sillan kupeeseen. Puhelimeeni tuli viesti: "Täällä. Vähän ripsottaa, keskellä siltaa katoksen alla." Hän oli jo siellä.
Kun kävelin kevein askelin sillalle sain väistellä hanhiparvea. Sillankaiteella taiteili puluja, mutta toki myös sorsat ja joutsenet olivat paikalla. Eivät ne uineet hartain vedoin häpeillen alle sillan, vaan tuijottivat minuun uteliaina odottaen makupaloja. Linnut eivät tunnu ymmärtävän romantiikasta paljoakaan. Vaikka mikä voisi olla sen romanttisempaa kuin satakielen tai laulurastaan viserrys lehmusmetsässä kesäyönä.
Hän. Hän oli jo siellä. Hän tuli minua askeleen vastaan ja me lähdimme kävelemään kohti Seurasaarta. Satoi. Avasimme sateenvarjot. Kävelimme ja puhuimme. Se oli se hetki.
Tällaisia hetkiä ei tule ihmisen elämässä paljon. Harvoin voi kohdata tuntemattoman ja heti kulkea hänen kanssaan kuin niinikään tuttavan kanssa. Tässä iässä ihminen enää harvoin ottaa tällaisia askeleita. Ensimmäisiä askeleita ja harppauksia. Minä olin ottanut ja me otimme.
Se oli syksyinen, sateinen, kolea päivä. Kävelylenkin jälkeen joimme kahvia Tamminiemessä. Puhuimme ja teimme tuttavuutta. Se olisi voinut päättyä näinkin, mutta ehdotin, että hän tulisi käymään luonani vanhassa maalaistalossa.

Ensitapaamisemme jälkeen, kun olimme eronneet, jäyti mieltäni pelko, että hän ei ehkä tulisikaan. Koska olin sanavalmis, halusin omalla tavallani varmistaa, että kutsuni aitous ei jää epäselväksi ja että hän tietää mitä kaikkea hänen varalleen olen miettinyt. Siispä laadin viestin ja lähetin sen ja hän vastasikin siihen pikimmiten.
Se oli lauantai, sillä päivä jolloin kohtasimme ensikertaa oli keskiviikko. Lauantaina hän tuli ja minulla oli villasukkia, kynttilöitä, takkatuli ja samppanjaa valmiina.
Istuimme puutarhassa nuotiolla ja joimme Laurent-Perrieriä, jota voitaneen pitää riittävän laadukkaana tällaiseen tilaisuuteen. Niin ja söimme metsämansikoita, sillä ne sopivat mainiosti samppanjan kanssa. Puhuimme, kerroimme tarinoita toisillemme ja aloimme tulla yhä tutummiksi. Se on yllättävää miten vieraasta ihmisestä tulee sana sanalta, lause lauseelta yhä näkyvämpi. Aivan kuin heijastus veden peilissä muuttuisi aidoksi ihmiseksi. Tätä on vaikea selittää, mutta ne jotka ovat sen kokeneet tietävät kyllä.
Puutarhassa oli jo viileää, sillä olihan lokakuu. Lokakuussa on jo usein pakkasöitä, eivätkä päivätkään enää lämpene vaikka auringon valo lävistää vielä lehtivihreää.
Sinä iltana kokkasin pitkästä aikaa. Paahdoin kevyesti marinoituja katkarapuja ja vaaleaa leipää katajapedillä. Pääruokana oli kalakeitto ala Ponta da Pescador, joka tarkoittaa, että en tee mitään ruokaa koskaan suoraan reseptin mukaan, vaan sovellan reseptejä oman mieleni mukaan. Siis paikan nimen mukaan nimetty soppa.
Ruoka oli syötävää, ehkä jopa herkullista. Sen kanssa juotiin Verdeä, kuten lähes aina siinä talossa kalakeiton kanssa.
Ystäväni – siis voin kai sanoa häntä ystäväkseni nyt – auttoi minua ruuanlaitossa. Hän kävi saksimassa katajanoksia pihapuusta ja poimi omenoita jälkiruokaan. Jälkiruokana olivat siis tietenkin uuniomenat ja niiden kanssa juotiin pienistä laseista Ferreiran portviiniä.
Ferreiran kurki kantaa nokassaan hevosenkenkää. Olen nähnyt tuon patsaan Vila Nova da Gaian kaupungissa, joskus vuosia sitten.
Tällaisen aterian ja tällaisen illan voi kruunata vain hyvä musiikki, viini ja keskustelu. Kuuntelimme musiikkia paljon, joimme viiniä vähän ja puhuimme. Puhuimme ja joskus hetkittäin olimme hiljaa. Hiljaisuus on kuin hetki, jolloin jumalat hengittävät, sillä jumaltenkin on joskus hengitettävä.
Minulla oli aina ollut eräs unelma ja halusin sen nyt toteuttaa. Jo hyvin nuorena olin lukenut paljon runoja. Ensin luin länsimaista runoutta, sitten kiinalaista ja viimein vain pelkkiä klassikoita. On paljon kauniita runoja, jotka olen jo unohtanut. Ja on paljon hienoja runoja, joita en ole koskaan oppinut ymmärtämään. Mutta on yksi hyvin yksinkertainen ja kaunis runo, joka on ikuisesti painunut mieleeni. Se on yksinkertaisuudessaan jopa ehkä hiukan lapsellinen, mutta minulle sen luoma mielikuva on eheä ja kaunis. Se on Boris Pasternakin runo Kohtaaminen. Olen aina halunnut lukea sen runon jollekulle henkilölle ja niin kuin olin luvannut, luin sen hänelle.
Siinä runossa on kuvattu surumieliseen venäläiseen tapaan kohtaaminen. Se on kuin kaunein romanssi vailla sävelmää. Se on kaipuuta, surua ja tunnustusta täynnä oleva pala jotain historiaa, jota me emme tunne. Kenties joku, joka tuntee tuon runoilijan sielua tai elämää, tietää jotain siitä. Mutta minä luulen ja uskon, että kukaan ei koskaan saa tietää koko totuutta tuosta yksinkertaisen kauniista tarinasta joka tuohon runoon sisältyy. Tuohon runoon voi jokainen meistä liittää omaa tarinaansa ja tehdä siitä niin itselleen kuolemattoman. Minulle tuo runo on nyt kaksin verroin tärkeämpi kuin ennen.
Runo on luettu ja kynttilöiden viimeisten liekkien valonjuovat leikkivät kattolaudoissa piirtäen niihin katoavia varjojaan.

Jokaisen illan ja yön jälkeen koittaa seuraava päivä. Se voi valjeta kauniina ja aurinkoisena ja siitä voi alkaa kokonaan uusi elämä. Se voi olla myös täynnä epätietoisuutta, joka heittää epävarmuuden varjon tulevaisuuden ylle. Mutta päivä voi valjeta myös myrskyisänä, vailla toivoa auringon paisteesta ja valon ja varjojen leikeistä.
Kohtaloaan ei voi valita, vai voiko. Se tulee sellaisena kuin tulee. Se tulee niin kuin aamunkoi. Joskus paisteisena, joskus häilyvänä ja joskus pimeys vain jatkuu ja jatkuu.
Miten romanttiselta tuntuukaan ajatus hetkestä, kun aamun savut sekoittuvat yön silkkiin. Hetki ennen ensimmäistä valonpilkahdusta itäisellä taivaanrannalla, paljon ennen auringonnousua. Kun sarastus on vasta aavistus, se on kuin odotus, tuleeko hän ja koska hän tulee.
Ja joskus hän ei vaan tule enää. Kerran me kaikki lakkaamme tallaamasta polkujamme mäkien kumaraisille harteille.

Miten romanttista, mutta myös surullista odotus on. Koskaan ei voi tietää sammuttaako aamu rakkautemme janon, vai rakentaako siltoja yön raskas suudelma. Ehkä kerran tuhoutuu myös rakkaus ikuiseksi vannottu.