Paluu todellisuuteen

Taas kerran niin kuin jo niin monta kertaa ennenkin olemme matkalla. Helen on hyvä ystäväni jo vuosien takaa ja meillä on paljon yhteisiä intressejä vaikkakin olemme moni tavoin erilaisia ihmisinä. Tutustuessani häneen teimme yhteistyötä eräässä projektissa, olimme toki tavanneet ennen, mutta emme koskaan olleet puhuneet mistään henkilökohtaisista asioista ennen kuin vasta sitten kun projektin yhteydessä huomasimme että meillä on hyvin samanlaisia mielipiteitä ja että erilaisuutemme täydentävät toisiaan. Projekti onnistui osaltamme hyvin ja ilmeisesti se rohkaisi meitä tutustumaan toisiimme paremmin. Meillä oli yhteisiä ystäviä ja heidän kauttaan saimme mahdollisuuden tavata, tutustua paremmin ja keskustella myös jostain muusta kuin pelkästään projektiin ja työhön liittyvistä asioista. Helen oli jo heti alusta alkaen mielestäni erittäin fiksu nainen, hänellä oli hyviä mielipiteitä ja näkemyksiä jotka täydensivät omiani, joten tästä syystä myös yhteistyömme kantoi hedelmää. Kun sitten tutustuimme selvisi että meillä molemmilla oli myös yksityiselämässä haasteita ja voisinko sanoa jopa murheita joissa saatoimme näkemyksillämme ja kokemuksillamme täydentää toistemme ajatuksia. Kuvani Helenistä muuttui lyhyessä ajassa, sillä olimme molemmat hiukan sisäänpäin kääntyneitä emmekä juuri paljastaneet itsestämme muuta kuin tarpeellisen tullaksemme edes jotenkuten juttuun keskenämme.

Tästä kaikesta on jo monta vuotta ja nyt olemme taas yhdessä matkalla siinä samassa kaupungissa jossa tapaamme käydä yhdessä. Minä kerroin tästä kaupungista hänelle ja ehdotin ensimmäistä matkaa, nyt olemme jo neljännen kerran täällä. Helen on nopea oppimaan ja nyt hänkin kulkee täällä jo kuin kotonaan. Syömme yleensä illallista tietyissä samoissa paikoissa joiden menun tunnemme hyvin ja tiedämme tarkkaan mitä missäkin kannattaa syödä. Siispä suuntaamme sivukadulle tiettyyn ravintolaan jossa syömme tietyn illallisen perinteisen pitkän kaavan mukaan. Alkupaloina on valkosipulissa paistettuja jättikatkarapuja ja pääruoka on kalaa. Nautimme pullon viiniä ja jälkiruuaksi tietyn kakun ja viinin, joka on jo muodostunut traditioksi. Joskus voimme ottaa viinin myös aperitiiviksi, mutta silloin jälkiruuan kanssa tulee kahvi ja konjakki. Tänään se on kuitenkin viini, emmekä ota aperitiivia.

Helenistä on vuosien varrella tullut minulle tärkeä. Ostoksilla, jos en aivan varmasti tiedä mitä valitsen, luotan hänen arvostelukykyynsä. Hänen ansiostaan minulla on upeita kenkiä, laukkuja ja jakkupuku jollaista ei juuri tule vastaan kun liikun tärkeissä tapahtumissa. Värimaailman suhteen Helen on tarkka ja hänen vaistonsa sanoo varmasti mitä voi yhdistellä ja mitä ei. Voin siis olla aika huoleton hänen seurassaan, sillä vain yksi kysymys riittää ja tiedän mitä valitsen. Oma epätietoisuuteni ei siis rasita minua silloin kun hän on läsnä. Joskus voin jopa laittaa hänelle viestin ja kysyä mitä puen päälleni tiettyyn tilaisuuteen. Hänellä on aina vastaus valmiina, sillä hän tietää mitä olen yhteisillä ostosmatkoillamme hankkinut ja opastaa minua täydelliseen valintaan niin hankintahetkellä kuin jälkeenpäin. Meillä on erilainen tyyli, mutta olen huomannut että joskus teen hankintoja myös hänen tyyliään mukaillen. Se johtuu ehkä osin siitä että hän on makutuomarinani, mutta myös siitä että tyylimme tavallaan kuin hiukan lähestyvät toisiaan kun liikumme yhdessä. Emme voi erottautua kovin paljon sillä tyyliemme tulee myös sopia yhteen tai ainakin täydentää toisiaan sopivalla tavalla.

Mielestäni Helenillä on aika kallis maku, joskus hän ostaa kalliita vaateita tai kenkiä jonka ostoksen eteen hän joutuu tekemään paljon töitä ja säästämään ehkä jostain muusta. Hänen kanssaan myös minä olen joskus tuhlailevaisempi kuin muuten, mutta jätän sitten ehkä jotain muuta hankkimatta koska kaikki hankinnat eivät ole niin tärkeitä. Minulla on jo kaikkea ja sitä mitä ei ole minulla ei olisi varaa hankkiakaan. Shoppailemme paljon, istumme kahviloissa tuntitolkulla ja iltaisin syömme hyvin. Näillä matkoilla olemme aika tuhlailevaisia, mutta matkat ovat meille lomaa ja irrottautumista ankeasta arjesta joten se ei siis tunnu mitenkään väärältä. Vaikkakin tapamme elää näin ei mielestäni olekaan aivan oikein. Näillä matkoillamme syömme enemmän kuin tienaamme joten onneksemme näitä tilaisuuksia tulee harvoin. Olen yrittänyt päästä eroon pahoista tavoistani, mutta tämä tapa minulla edelleen on. Tiedostan että tämä ei ehkä ole täysin oikea tapa, mutta annan sen itselleni anteeksi, sillä ihmisellä on aina jokin pahe ja tämä on niistä ehkä kuitenkin se pienin. Vai onko.

Syömme tänään siis kalaa, se on miekkakalaa josta kumpikin pidämme erityisen paljon. Aikanaan kun tutustuin tähän herkkuun en tiennyt että miekkakala on yksi maailman uhanalaisimmista lajeista ja syömällä nytkin sitä teen suuren rikoksen ympäristöä kohtaan. En enää nykyisin kovin mielelläni tilaa sitä, mutta ajattelen nytkin että kala on jo joka tapauksessa tapettu, joten jos jättäisin sen valitsematta listalta se ei vaikuttaisi enää mitään tämän nimenomaisen kalan kohdalla. Ja silti tiedän että tämä on väärin, jokaista tilausta kohti varasto täydennetään ja joku kala jossain tarttuu ehkä nytkin verkkoon. Kenties huomenna miekkakaloja ei enää ole. Vaivun ajatuksiini, mutta syön nyt kuitenkin vannoen että tämä saa jäädä viimeiseksi kerraksi. En ole kertonut tästä Helenille mitään sillä hän rakastaa miekkakalaa. Tiedän että minun pitäisi kertoa hänelle pian, mutta odotan sopivaa hetkeä. Ehkä se on silloin kun hän ei ole täysin tyytyväinen nauttimaansa kalaan, ehkä silloin voisin kertoa miten uhanalainen se on ja että sen tilaaminen on suoranainen rikos elämän monimuotoisuutta vastaan. Helen ei ehkä ajattele niin, mutta voisiko hän uskoa ja ymmärtää minua, en tiedä. En mieti sitä nyt, mutta minun on tehtävä päätös jossain vaiheessa niin omalta osaltani kuin kerrottava myös hänelle. Puhumme paljon ja luotamme toistemme mielipiteisiin, mutta onko tämä asia johon hän voisi suhtautua vakavasti.

Tämä matka on paluuni todellisuuteen. Kaikki kokemani on hyvin henkilökohtaista enkä juuri kerro ajatuksista muille. Mietin paljon, mutta jätän sanomatta suoraan sen mitä mielessäni liikkuu. Olen kuin olisin harhautunut polulta ja nähnyt rikoksen ja olisin sen ainoa todistaja. Näin ei ole, tiedän että kaikki ovat nähneet jotain ja jokainen voi todistaa omalta osaltaan jotain. Minusta tuntuu kuitenkin siltä että olen nähnyt jotain enemmän, kokenut jotain enemmän ja minun on kerrottava siitä muille, mutta miten. Miten kertoa ja mitä kun en itsekään tiedä aivan tarkkaan mikä on tärkeää ja mikä ei. Voisivatko he edes ymmärtää minua. Päätän aloittaa kalasta ja Helenistä, jos hän ymmärtää voin jatkaa askel askeleelta ja matka matkalta avautumalla yhä enemmin ja yhä useammalle. Kenties kokemukseni ohjaavat minua toimimaan oikein ja ymmärrettävästi.

Sitä odotan ja toivon, siihen minun tulee uskoa.

Lähtö

Jää hyvästi Mindelon. Minä tulen muistamaan tämän hetken aina. Niin kuin muistan hänet, muistan sinut, muistan nämä päivät.
Laiva irtautuu laiturista. Satama ja kaupunki loittonevat minusta pikkuhiljaa. Näen kaiken nyt vielä selkeästi, kaupungin silhuetti piirtyy lähtemättömänä muistiini. Rantaviiva jää taakseni ja mainingit saavat sen keinumaan.
Aallot lyövät yhä voimakkaammin laivan kylkiin. Laskeva aurinko sokaisee minut ja satama, kaupunki, rantaviiva ja saaren huiput sulautuvat yhteen. Jäljelle jää vain kaukainen piste horisontissa.

Kaipaus jää, mutta en odota enää mitään. Olenko jo kaiken saanut, kaiken nähnyt ja jo nyt valmis luopumaan kaikesta.
Minulla on muistoja, paljon muistoja. Miksi kaipaisin enää mitään, sillä kaiken voi kokea ensimmäistä kertaa vain kerran. Seuraavalla kerralla kaikki on jo erilaista ja toisin, mikään ei ole niin kuin ennen.

Mutta mitä jos saisit omistaa kaiken kokonaan. Jos saisit omistaa hänet kokonaan, mitä tekisit. Palvoisitko häntä päivin ja öin. Tekisitkö kaiken hänen vuokseen, olisitko onnellinen ja ennen kaikkea olisiko hän onnellinen, onnellisempi kuin kenties nyt on. Vai lähtisitkö pois. Pakenisitko, sillä omistaa kokonaan, eikö se ole liikaa yhdelle ihmiselle yhdessä elämässä. Lähtisitkö etsimään ja löytämään yhä uusia asioita, uusia paikkoja ja ihmisiä, joita voisit omistaa. Haluaistiko kenties omistaa yhä enemmän ja enemmän, paikkoja ja ihmisiä. Kokemuksia.

Yö laskeutuu Atlantille. Viileä suolainen tuuli puhaltaa vasten kasvojani. Tuuli on kosteaa, mutta ei tuo pisaroita kasvoilleni. En siis itke, sillä täällä ei voi itkeä salaa niin kuin siellä, missä lokakuinen tuuli piiskaa sateen kasvoille.

Sydämeni on täysi. Olen onnellinen. Hymyilen itsekseni, nauran ja poskelleni vierähtää kyynel, saa täyden muotonsa, kristallipallon ilmeen, jolla on hämmästyttävä kyky heijastaa sekä mennyttä että tulevaa.

Raisa

Tapaamme sattumalta kadulla, hän kysyy minulta jotain ja pian huomaan että hän puhuu muutaman sanan kieltäni. Raisa on temperamenttinen, hiukan melankolinen, mutta räiskyvä persoonallisuus. Hänen aksenttinsa on outo, mutta pidän siitä ja huomaan että se jopa tarttuu minun puheeseeni. Nauramme paljon ja hän yrittää opettaa minulle muutaman sanan omaa kieltään. Traaginen kohtalo on johdattanut hänet tänne, hän puhuu siitä dramaattisesti ja vahvasti eläytyen. Hänen silmänsä kostuvat joskus, mutta hän ei itke. Minulla taas kyyneleet joskus valahtavat poskelle kun kerron itsestäni ja omasta taustastani. Meillä on jotain yhteistä.

Hän kutsuu minut kanssaan illalliselle, tapaamme baarissa joka on sisustettu vanhaan tyyliin. Tummaa samettia ja korkeaselkäisiä suuria nojatuoleja. Nautimme aperitiivit ja Raisa polttaa savukkeen. Harmaa savu levittäytyy pöydän ylle ja peittää tumman sisustuksen verhoonsa. Paikalla ei ole paljon ihmisiä, mutta muutamissa pöydissä istuu pariskuntia ja joku yksinäinen kyyhöttää nurkassa lasi edessään. Taustalla soi tuntematon laahaava kappale joka saa minut melkein haukottelemaan, tämän paikan tunnelma tuntuu pysähtynee jollekin menneelle vuosikymmenelle. Emme puhu kovin paljon sillä molemmat vaikutamme hiukan väsyneiltä, niin Raisan kuin minunkin luomeni tuntuvat liikkuvan hidastetusti tässä uneliaassa ympäristössä. Meillä kummallakaan ei taida olla täällä yhtään tuttavaa, mutta katseemme harhailevat silti muihin pöytiin. Aperitiivi kuitenkin piristää meitä vähän, se saa vereni kiertämään ja luulen että Raisalle käy samoin. Alamme keskustella mitäänsanomattomista asioista ja naurahdamme joskus jollekin lapsukselle. Päätämme ottaa vielä toiset ennen siirtymistä ruokasaliin. Äänemme kohoaa ja huomaan että muut baarissa olijat alkavat kiinnittää meihin huomiota. Joku kulkee pöydän ohi ja aivan kuin kurottautuu valoon nähdäkseen keitä olemme. Hän ehkä olettaa tuntevansa meistä jommankumman tai sitten vaan harhailee etsien seuraa. Huomaan että nurkkapöydässä hiljaa kyyhöttänyt hahmokin piristyy ja ojentautuu nojaamaan pöytää, ehkä kuullakseen paremmin mitä me puhumme.

Raisa on tumma, mutta olen huomaavinani jokusen harmaan suortuvan hänen huolitellussa kampauksessaan. Silmät ovat kirkkaat ja tarkkaavaiset. Häneltä tuskin jää huomaamatta mikään, paitsi se että hänen toisen savukkeensa tuhka tipahtaa pöydälle. En huomauta mitään sillä katson ettei se ole korrektia, eikä sillä ole mitään merkitystä tässä tilanteessa. Tärkeämpää on ymmärtää elämää ja sitä miksi me olemme tässä, kaksi toisilleen vierasta, mutta kuitenkin jollain tavalla samanlaista ihmistä. Raisa ei ole vanha, mutta elämä on piirtänyt hänen kasvoilleen muutaman tuskaisen uurteen, se johtunee hänen kokemuksistaan. Vai pitäisikö sanoa suoraan kärsimyksistään, sillä hänen elämässään kaikki pöydät eivät ole olleet valmiiksi katettuja, hän on joutunut näkemään paljon vaivaa ja sitten aivan kuin yllättäen kohtalo on heittänyt hänet tähän, minua vastapäätä, keskustelemaan tuntemattoman ihmisen kanssa elämän karusta todellisuudesta.

Tunnen ajoittaista häpeää siitä että minulla on oikeastaan aina elämässäni ollut kaikki hyvin, jos nyt sellaista voi sanoa, mutta en ole koskaan joutunut kokemaan henkilökohtaisesti mitään suurta menetystä. Toki minunkin elämäni perustuu menetyksiin, mutta ne eivät ole koskettaneet minua henkilökohtaisesti vaan ovat aivan kuin henkilöhistoriaani. Ilman tiettyjä historiallisia tosiseikkoja minua ei olisi ehkä olemassakaan, jos olisi eläisin kovin erilaista elämää jossain toisaalla. Lähtökohtani olisivat olleet erilaiset ja minusta olisi tullut jotain aivan muuta. Pyörittelemme ajatuksia ja suhtaudumme molemmat ehkä hiukan kyynisesti nykyhetkeen, mutta näemme kaikessa jotain humoristista eikä historian painolasti masenna meitä. Yllättävää miten hyvin ymmärrämme toisiamme vaikka meitä edeltäneet sukupolvet olivat joskus vihollisia keskenään. Se ehkä sitoo meitä jotenkin yhteen. Kannamme menneisyyden taakkaa itsessämme ja haluamme ehkä tällä tuttavuudella pyyhkiä pois jonkun meitä painavan vanhan asian jota ei ehkä fyysisesti ole olemassakaan, mutta joka psyykkisesti vaikuttaa identiteettimme. Luulen että molemmat hyödymme tästä jotenkin, tämä tavallaan kuin vapauttaa meidät jostain vastaamattomasta kysymyksestä jota ei koskaan esitetty.

Siirrymme ruokasaliin meille varattuun pöytään ja jatkamme edelleen samasta aiheesta. Toki tarjoilija ja menu luo pienen tauon keskusteluumme. Illallinen on runsas ja maittava, nautimme sen hitaasti koko ajan keskeyttäen niin että ruoka on lähes kylmää kun laitan viimeisen palan suuhuni. Minusta tuntuu kuin olisin hieman humalassa ja miksi en olisi, sillä joimme kaksi aperitiivia ja pullollisen hyvää viiniä. Meistä on tullut kovin tuttuja tämän illan aikana, vaikka illallinen kesti ehkä vain kaksi tuntia. Tiedämme toisistamme paljon enemmän kuin osasin odottaa. Alan ymmärtää monia asioita paremmin, ymmärrän itseäni, ymmärrän lapsuuttani ja ehkä Raisan melankolia on tarttunut myös minuun, sillä olen hiukan surumielinen kaikesta. Itsestäni, Raisasta, tästä illasta ja ateriasta. En kuitenkaan kerro sitä hänelle, sillä en tiedä mitä sanoisin. Olemme tutustuneet, mutta silti joku erottaa meitä ja pelkään että jos kertoisin hän voisi ehkä ymmärtää väärin, jopa loukkaantua, joten en sano sanaakaan asiasta.

Ilta on pimennyt, tai on jo oikeastaan yö, kun kävelen pitkin hiljaisia katuja kohti hotellia. Ajattelen mitä tästä kertoisin, jos kertoisin tästä jollekulle. Olisiko kukaan edes kiinnostunut ja merkitsisikö se kenellekään muulle mitään. Ehkä ei. Tämä ilta ja koko päivä kuitenkin muutti minussa jotain, jotain joka on ollut syvällä sisälläni syntymästä asti. Olen taas ehkä hiukan viisaampi itseni suhteen, mutta maailma ympärilläni on se sama. Mikään muu ei ole muuttunut.

Rannalla

Tämä on pieni kylä, muutama talo, pari kauppaa, pankki ja hotelli. Kylään tulee kolme paikallisessa mittakaavassa suurta tietä, joten lähistöllä täytyy olla runsaasti asutusta, miksi muuten täällä olisi kaksi kauppaa ja pankki. Talot on ripoteltu osin järjestelmällisesti teiden varsille, mutta osa epämääräisesti rannan tuntumaan ja hiukan korkeammalle mäen rinteeseen. Hotelli on rannalla kahdessa tasossa ja siitä pääsee suoraan rantahiekalle. Hiekka on valkoista ja pehmeää. Se ei ole kuumaa vaikka aurinko paistaa siihen koko päivän. Tämä ei ole uimaranta vaan vedessä rannan tuntumassa kelluu pieniä ja vähän suurempia kalastusaluksia ankkurissa. Rantaan on ajautunut verkkoihin tarttunutta levää ja rikkoutuneen verkon riekale. Vesi on lämmintä, noin 25 asteista, ja houkuttelevaa. Hiekassa vesirajan tuntumassa on pieniä kirjavia kiviä aivan kuin millä tahansa rannalla. Ranta syvenee ensin loivasti, mutta sitten jyrkkenee nopeasti. Tämä saari on vuoren huippu ja vain muutaman sadan metrin päässä voi olla jo kilometrin syvyistä. Olen siis vuoren huipulla mutta samalla meren rannalla, mietin.

Tätä saarta reunustavat lukemattomat hiekkaiset poukamat ja paikoin on korkeita kallioita. Tuulisella puolella meri huuhtoo hiekkaa edestakaisin ja ranta voi näyttää hyvinkin erilaiselta eri päivinä. Aallon paiskautuessa vasten korkeaa kalliota pärskeet ja vaahtopää nousevat joskus kymmenien metrien korkeuteen. Terävät seinämät rikkovat aaltoja sumupilviksi jotka nousevat ylös rinnettä ja kallion kielekkeillä ja koloissa kasvaa kauniin kirjavia pensaita ja kukkia. Mietin kukkivatkohan ne aina, vai vain nyt. Onko jokin tietty vuodenaika jolloin täällä ei ole kukkia vai onko jokaisella vuodenajalla omat kukkansa. Vesi on hyvin suolaista joten tuntuu oudolta että kasvit voivat kasvaa sen vaikutuksesta, ovatko ne kenties jonkinlaisia vesikasvien muunnoksia jotka ovat sopeutuneet suolaiseen veteen. Toisaalta kun vesi muuttuu sumupilveksi suolaisuus ehkä haihtuu siitä ja vedestä tulee puolimakeaa murtovettä. Leikin ajatuksilla ottamatta selvää niiden todenperäisyydestä. Annan mielikuvitukseni keksiä tarinoita niin kasveista, eläimistä kuin tästä saaresta. Huomaan että tämä paikka saa minut hiukan kuin luovalle tuulelle ja mielessäni liikkuu tarunomaisia ajatuksia joilla ei välttämättä ole mitään todellisuuspohjaa.

Välillä pulahdan ajatuksissani syviin vesiin. Kun katson vuorten rinteitä ylös ajattelen että tämä saari jatkuu samalla lailla myös alas syvälle meren pohjaan. Rinne on ehkä samalla lailla karkeaa ja poukkoilevaa myös veden pinnan alla. Jossain pohjassa on ehkä kraatteri josta pulppuaa yhä kuumaa laavaa joka lämmittää kylmän pohjaveden kiehuvan kuumaksi. Tiedän että siellä on silloin elämää, kovin erilaista kuin täällä rannalla ja saaren rinteillä. Ajattelen maailmaa kuin nurinpäin käännettyä sukkaa ja alan hymyillä itsekseni kaikille pienille hassuille ajatuksille joita se tuo mieleeni. Menemättä kovin syvälle tähän satuun kerron vain kuvitelmastani että kalastusveneistä heitettäisiinkin verkot ilmaan ja kalastettaisiin maanpäällistä saalista. Tästä tulee mieleeni Ihmisten Kalastaja, kertomus tai oliko se peräti kirja, en muista nyt. Oliko sen kenties Zamjatin tai joku muu, en jaksa muistaa nyt.

Rannalla on hiljaista ja rauhallista aivan niin kuin koko kylässä. Ihmisiä näkyy vähän liikkeellä, nyt lienee keskipäivän aika ja kaikki ovat vetäytyneet sisätiloihin. Ehkä lounaalle tai lepäämään. Kalastajat liikkuvat varhain aamulla tai öisin, joten veneet keinuvat unisina lempeillä mainingeilla. Aallot eivät osu tähän poukamaan, sillä tuuli tulee vuoren takaa ja ilma on rannantuntumassa lähes tyyni. Tämä on idyllinen pysähtynyt heti, uskallan tuskin hengittää sillä raikkaan ilman vetäminen keuhkoihin tuntuu humalluttavalta ja pelkään menettäväni tajuni jos nautin sitä liikaa. Nautinko ehkä liikaa tästä hetkestä, jos näin on, tulee paluu todellisuuteen olemaan entistä vaikeampaa. Tummat pilvet nousevat ajatuksiini kun ajattelen sitä. Jos irrottautuu liikaa todellisuudesta voi kadottaa tien takaisin. Eksyy tai ei löydä enää perille. Entä jos ei enää haluakkaan palata, jos aivan kuin huumattuna haluaa vain jatkaa, eksyä ja harhailla ilman päämäärää. Se ajatus tuntuu kiehtovalta, mutta se ei ole mahdollinen ainakaan nyt.

Ehkä joskus myöhemmin.

Abi

Tapaamme sattumalta kaupassa. Hän esittelee itsensä kohteliaasti, hymyilee, kättelee ja nojautuu eteenpäin kuin kumarrukseen, mutta se ei välttämättä ole kumarrus, se on liike jonka hän tekee lähes aina kun sanoo jotain, sen tulen huomaamaan myöhemmin. Abigail lienee hänen nimensä, en saa siitä täyttä selvyyttä sillä hän puhuu nopeasti ja nielaisee sanan lopun. Kaikki kuitenkin kutsuvat häntä vain Abiksi, sen tulen huomaamaan kun liikumme yhdessä. Hän vaikuttaa jo heti alussa hyvin tasapainoiselta ja asialliselta, vaikkakin hymyilee koko ajan ja silloin tällöin naurahtaa äänekkäästi, joka saa hänet kuulostamaan hiukan humoristiselta. Hän on aika lyhyt, hoikka ja hänellä on erityisen kauniit kädet. Se herättää huomioni heti kun hän alkaa puhua kanssani. Hän piirtää loivia kaaria ilmaan puhuessaan ja hänen pitkät, hoikat pianistin sormensa suorastaan häkellyttävät kauneudellaan. Abi hehkuu itseluottamusta, on avoin ja iloinen, ja silti hän on minun länsimaiselta näkökannaltani katsottuna vain ihan tavallinen köyhä poika. Abilla on työ, mutta se riittää tuskin itsensä elättämiseen. Toki hän auttaa perhettään niin paljon kun voi. Hänellä ei ole mitään muuta omaa kuin vaatteet päällään, mutta se ei tee häntä onnettomaksi, päinvastoin hän vaikuttaa hyvin onnelliselta.

Abin katse on avoin ja hänen tummat silmänsä pursuavat rehellisyyttä. Hänellä ei näytä olevan mitään salattavaa, päinvastoin hän on avoin molempiin suuntiin. Mielenkiinnolla hän kuuntelee minua, tekee kysymyksiä ja rekisteröi jokaisen asian tarkasti mieleensä, sen tulen huomaamaan myöhemmin. Tällaisia ihmisiä en ole tavannut kotona, mutta täällä heitä tuntuu olevan paljon. Jokainen paikallinen johon saan kielestä ja kulttuurieroista huolimatta edes jonkinlaisen kontaktin on hyvin samankaltainen kuin Abi, mutta Abi on vielä enemmän. Hänestä hehkuu hengen kirkkaus, aivan kuin hänen yllään leijuisi jonkinlainen sädekehä. Se on ehkä minun itseni luoma kuva hänestä ja perustuu minulle opetettuun kristilliseen käsitykseen, mutta se on minun tapani hahmottaa maailmaa ympärilläni enkä voi sille mitään. Elämä on tehnyt minusta tällaisen, mutta kun itse tiedostan sen, siitä ei liene mitään haittaakaan.

En haluaisi asettaa tätä uutta ystävääni millekään korokkeelle, en nostaa häntä muiden yläpuolelle, mutta hänen persoonansa tekee hänestä poikkeuksellisen miellyttävällä ja kiinnostavalla tavalla. Ehkä se on kulttuuri, ehkä se on luonne, mutta en voisi kuvitella häntä kotimaahani. Hänet murjottaisiin siellä, hänen kauniit kätensä pakotettaisiin johonkin sellaiseen mitä hän ei halua ja hänen kasvoiltaan pyyhittäisiin ilo ja onni jauhamalla hänet henkisesti rikki byrokratian rattaissa. Ajattelen tätä kauhulla kun pelkään että hänen kaltaiselleen kävisi näin.

Abi tekee paljon töitä, joten hänellä on vähän vapaa-aikaa. Minusta tuntuu kuin hän tuhlaisi aikaansa ja elämäänsä tutustumalla minuun, sillä minulla ei mielestäni ole mitään hyvää annettavaa hänelle. Minulla voi olla enemmin rahaa ja maallista omaisuutta jonkin verran, mutta minusta tuntuu että se on jo tuhonnut minunkin iloni ja onneni, joten en missään tapauksessa halua saattaa ystäväni kaltaisia ihmisiä tähän samaan tilanteeseen. Eikä Abi pyydä mitään, hän ottaa vastaan sen mitä hänelle kerron ja antaa minulle paljon juuri asenteella ja ilollaan. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, sillä saan häneltä niin paljon eikä minulla ole hänelle mitään vastalahjaa tai palvelusta annettavanani.
Mutta ehkä se riittää, ehkä minä olen Abille niin kuin Carlo oli minulle, kuvastin jossa hän voi nähdä itsensä täydellisenä. Minun kuvassani hän ehkä näkee miten paljon onnellisempi hän on, köyhä poika jota eivät maailman murheet paina. Hänen murheensa ovat perustasolla, kuten miten saada työtä jotta voi lahjoittaa rahaa perheelleen ja huolehtia heistä. Minä huolehdin tuskin itsestäni, olen koko ajan aivan kuin jonkun muun armoilla ja Abi auttaa minua monissa käytännön tilanteissa pyyteettömästi. Aivan kuin hän säälisi minua kun hän huolehtii minusta kaikkien läheistensä ja ystäviensä lisäksi. Hän on helmi kivisydämisten ihmisten maailmassa, alan verrata häntä pyhään mieheen, joka ei ole minulle tyypillistä. Jos jotain pyhää tässä maailmassa on, se on Abin kaltaisissa ihmisissä, heissä joilla ei ole mitään muuta kuin heidän onnensa ja kykynsä pyyteettömästi auttaa muita.

Hän on jalokiven kaltainen aarre ihmisviidakossa jossa kaikki tuntuvat ajattelevan vain omaa etuaan. Hän on pyhä mies.

Bussimatka

Paljeovi ei toimi, astun askelmat ylös bussin käytävälle. Vapaita paikkoja ei ole monta ja bussissa istuvat ohjaavat minua taakse. Lattiassa on reikiä ja he osoittavat minulle eleillään mihin kohtaan astua. Katseen harhaillessa bussin lattiassa kiinnitän huomioni kanssamatkustajien jalkoihin. Nahkasandaaleja ja tomuisia varpaita, ei yhtään umpinaista kenkää. Muutamat paljaat jalat pilkistävät kankaan alta, mutta sääriä ei juuri näy. Istun vapaalle paikalle, penkki on nuhruinen ja kulunut. Ikkunat ovat auki tai niitä ei ole ollenkaan. Se ei sinänsä haittaa sillä niin ulkona kuin sisällä on kuuma. Minua hämmentää ystävällinen huolenpito, ihmiset osoittivat minulle lattian heikot kohdat ja huolehtivat että saan hyvän istumapaikan. He puhuivat jotain mutta en ymmärtänyt sanaakaan, eleet ja ilmeet puhuivat puolestaan. Bussi lähtee ovi auki ja avoimista ikkunoista tulvii virkistävää viimaa.

Tie kiemurtelee pitkin meren rantaa. Oikealla on mäkiä, notkoja ja kauempana siintää vuoria. Vasemmalle jää meri, sininen ulappa ja paikka paikoin rantaan iskeytyviä valkoisia vaahtopäitä. Maisema on karun kaunis eikä puita juuri ole, vain muutamat matalat pensaat koristavat maisemaa. Asutusta ei juurikaan näy, mutta rinteillä vilahtaa aika ajoin vuohilaumoja ja joskus lauman mukana on paimen. Hiukan kuoppainen tie kiemurtelee eteenpäin ja kauempana rannalla näkyy kylä. Kylä on kyhätty hiekkarannan tuntumaan ja maihin on vedetty muutama kalastusvene. Rakennukset ovat valkoisia tai harmaita, kaukaa katsottuna auringossa ne näyttävät puhtailta ja siisteiltä. Rannalla näyttää olevan muutama ihminen, mutta näin kaukaa en voi hahmottaa ovatko he lapsia vai aikuisia. Ovatko he kenties uimassa vai töissä. Kylää ei ole merkitty karttaan eikä sillä siis ole edes nimeä, ainakaan minä en tiedä mikä se on.

Bussi pysähtyy silloin tällöin tien varteen ja joku jää pois. Kun yritän kurkottaa ikkunasta katsomaan mikä paikka on ja minne hän menee, näen vain samanlaista autiota maisemaa kuin koko matka tähän asti on ollut. Pois jäänyt kulkija kuitenkin lähtee määrätietoisesti kulkemaan jotain poluntapaista kohti nummia ja vuoria. Tien varressa ei ole viittoja eikä liikennemerkkejä. Ei kilometripylväitä eikä pysähdyspaikkoja. On vain tie joka jatkuu kohti tuntematonta. Minne se johtaa ja päättyykö se on minulle arvoitus. Kylä tulee lähemmäs ja hahmotan rannalla niin lapsia kuin aikuisia. Lapset leikkivät juosten aaltoihin ja takaisin rannalle. Aikuiset näyttävät suoristavan verkkoja tai jotain nuotan tapaista. Kylä alkaa näyttää nuhruiselta ja talot näyttävät olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Ikkunat ovat vain mustia aukkoja eikä missään näy tuulessa liehuvia ikkunaverhoja. Näyttää että taloissa ei ole edes ovia.

Bussin jarrut kirskuvat kun se laskeutuu pieneen alamäkeen, ylittää joen yli menevät sillan ja nousee loivaan ylämäkeen. Pakoputkesta tupruava paksu savupilvi tulee sisään avoimista ikkuna-aukoista kun bussi hädin tuskin pääsee ylös mäestä. Mäen päältä näkyvät ensimmäiset tienvarren talot joita jatkuu aina kylään saakka satunnaisin välein. Talojen ympärillä kasvaa hedelmäpuita ja joidenkin rakennusten vieressä on karsinoita ja aitauksia. Yhtäkkiä mäen nyppylän päällä juoksee lauma hevosia. Lähes valkoisia hiukan harmaankirjavia suuria ja voimakkaita eläimiä. Bussi pysähtyy nyt melkein jokaisen talon kohdalle ja joku jää pois.

Tulemme kylään, se on paljon suurempi kuin miltä se kaukaa tieltä katsottuna näytti. Taloja on paljon, tämä on melkein kaupunki. Talot ovat suurempia kuin kuvittelin ja niissä on kaikissa puiset avoimet ikkunaluukut ja koristeellisesti veistetyt ovet. Tien poskessa aivan kylän rajalla on korjaamo. Autoja, moottoripyöriä ja polkupyöriä. Tie levenee ja bussi pysähtyy, jäämme kaikki pois. Abigail, luulen että se on hänen nimensä vaikka kaikki kutsuvat häntä vain Abiksi, opastaa minut kylään. Abi puhuu vähän englantia ja täydentää puhettaan ranskankielisillä sanoilla, joten ymmärrämme toisiamme kohtuullisen hyvin. Laskeudumme mäkeä rantakadulle, jos sitä nyt kaduksi voi kutsua. Talojen edessä on penkkejä ja miehet istuvat ulkona pieninä ryhminä. He keskustelevat joskus kiivastikin viittoillen käsillään. Eräästä avoimesta ovesta tulee ruuan tuoksu, se on ilmeisesti ravintola. Ravintola, baari, ruokala, vai miksi sitä ikinä täällä kutsutaankaan. Astumme avoimesta ovesta sisään. Paikka on kalustettu karkeilla puisilla kalusteilla, mutta pöydät ovat puhtaat ja siistit. Valo tunkeutuu sisään avoimista ikkunaluukuista ja mereltä tuleva tuulenvire viilentää huoneen mukavasti. Istumme pöytään.

Pöytään tuodaan leipäkori ja karahvi. Lasit, mutta ei aterimia. Hetken kuluttua tarjoilija tuo tazinepadan keskelle pöytää ja nostaa kannen. Höyry nousee avoimesta padasta ja huoneen täyttää hiukan imelä mausteinen tuoksu. Leipäkori kiertää pöydässä ja laseihin kaadetaan tummaa juomaa. Se näyttää aivan viinimarjamehulta, mutta lienee paikallinen viini. Viini on tummaa kuin veri, hiukan harmaantuneissa kuluneissa laseissa se ei helmeile niin kuin ne lukemattomat viinilasilliset joita olen nauttinut kynttilänvalossa. Olen hiukan epävarma, sillä en tunne pöytätapoja. Ilmeisesti vanhin aloittaa, mutta kuka hän on en tiedä. Koska olen vieras enkä tunne tapoja joku aloittaa. En tiedä olisiko minun pitänyt olla ensimmäinen, mutta oletan että jos, saan virheeni anteeksi sillä enhän tunne tapoja.

Meitä on kai viisi jotka syömme samasta padasta. Otteeni leivästä on hiukan haparoiva, sillä olen tottunut veitseen ja haarukkaan. Liha on mausteista ja mureaa. Leipä on tuoretta ja makoisaa. Tunnen miten vesi herahtaa kielelleni enkä edes tarvitsisi viiniä palan painikkeeksi, mutta maistan kuitenkin tummaa hiukan kirpeää viiniä. Tämä on paikallista, sitä ei ole pullotettu ja kuljetettu tuhansia kilometrejä ympäri maailmaa. Kaikki mitä tässä pöydässä on tulee vuorilta, nummilta ja merestä. Ehkä mausteet tuodaan kaupungista, en tiedä. Pöydässä ei ole mitään ylimääräistä, eikä tähteitä jää, joten kattaus on täydellinen ja ateria saatetaan loppuun hartaassa tunnelmassa ilman jälkeisiä.

Abi hymyilee koko ajan, hänen valkoinen hammasrivistönsä hehkuu valossa ja aina kun hän puhuu minulle hän katsoo minua kirkkailla iloisilla silmillään. Hänen täytyy olla hyvin onnellinen ihminen, ajattelen.

Patricia

Kun matkustaa tarpeeksi paljon alkaa tavata samoja ihmisiä uudelleen. Näin Patrician ensimmäisen kerran lentokentällä ja tapasin hänet viimeisen kerran lentokentällä. Toki näin hänet vielä myöhemminkin kerran, mutta emme edes kätelleet sillä näimme toisemme vain kaukaa ohimennen. Kun näin hänet ensikerran hänellä on punainen hattu, viimeisellä kerralla hän oli pukeutunut kirjavaan etniseen asuun. Hän oli myös tutkimusmatkailija omalla tavallaan, mutta tapamme oli erilainen.

Keskustelimme kerran pitkään ja olosuhteet huomioon ottaen hyvinkin syvällisesti. Luulen että ymmärsimme toisiamme hyvinkin. Meidän näkemyksemme ja kokemuksemme olivat saman suuntaisia joten meidän oli helppo keskustella ja ymmärtää toisiamme. Patricia oli mielestäni hyvinkin kypsä ja elämää laajasti tunteva ja ymmärtävä. Hänen näkemyksensä ja ajatuksensa täydensivät omiani sopivalla tavalla joten keskustelumme olivat hyvin hedelmällisiä. Opinko häneltä jotain, en tiedä, mutta aivan varmasti sain jotain. Jos ei muuta, niin vahvistusta omille käsityksilleni. Tällaiset tapaamiset ovat merkittäviä juuri siksi että voit vahvistaa omia näkemyksiäsi ja kenties korjata jonkin pienen puutteen tai erheen omassa ajattelussasi. Vaikka emme olleet samanlaisia meillä oli samanlaisia ajatuksia ja se teki meistä tärkeitä toisillemme.

Patricia oli selvästi vahva ja omintakeinen persoonana, joten hänen läsnäolonsa teki aina vaikutuksen niin miehiin kuin naisiin. Häntä kuunneltiin ja luulen että häntä myös ihailtiin. Hän ei ollut keskipiste, eikä tavoitellut sitä asemaa itselleen, mutta usein hän nousi esiin yllättävissäkin paikoissa ja tilanteissa. Jos näit hänet edes kaukaa tunsit hänen voimakkaan läsnäolonsa. Hän ei ollut välinpitämätön ketään kohtaan ja se teki hänestä kaikkien silmissä halutun. Jokainen halusi vaihtaa hänen kanssaan edes muutaman sanan. Hän ei niinkään hakeutunut näihin tilanteisiin vaan hänet aivan kuin etsittiin käsiin. Minä en etsinyt häntä, hän vain istahti viereeni ja aloimme rupatella, ensin yksinkertaisista jokapäiväisistä asioista ja sitten keskustelun edetessä monitahoisista ongelmista ja erilaisista ratkaisuista. Kovin henkilökohtaisiin asioihin emme heti menneet, sillä molemmat olimme valinneet rooliksemme tietynlaisen salaperäisyyden. Koska näin oli lienee ollut selvää että myös avasimme verhot tutustuttuamme paremmin.

Kuten niin moni meistä myös me molemmat olimme eräänlaisia onnen etsijöitä, mutta etsimme erilaista onnea samasta paikasta. Jos meitä jokin tavanomainen aihe yhdisti, se oli ehkä musiikki. Sitten tuli ehkä taide, sitten kulttuuri yleensä. Syvällisimmissä keskusteluissa keskityimme ihmissuhteisiin, parisuhteisiin ja niiden ongelmiin. Kovin paljon emme toisillemme kertoneet, sillä vaikutti siltä että molemmilla oli omat katkerat ja osin ahdistavatkin kokemuksensa takanaan, ja niiden kaiveluun emme kumpikaan olleet halukkaita. Patricia oli upea tumma nainen ja hänellä oli paljon ihailijoita. Sellainen nainen joutuu tekemään valintoja elämässään ja jos tekee väärän valinnan siitä voi syyttää vain itseään, ei ketään muuta.

Patricia käytti naisellisen energiansa paneutumalla työhön ja taiteeseen. Jos hän ehkä etsikin, hän ei kertonut siitä suoraan, mutta oletan että hän ei edes etsinyt, hän luotti kohtaloon. Siinä mielessä olimme samanlaisia myös tutkimusmatkailijoina, meillä ei ollut mitään erityisiä tavoitteita vaan olimme avoimia kaikille vaikutteille. Ihailin häntä ja hänen tapaansa tehdä itsenäisiä valintoja niin työssä kuin vapaa-aikana. Hän vaikutti hyvin tasa-painoiselta ja voimakkaalta persoonalta, tuskin mikään voisi syöstä häntä raiteiltaan. Ja silti erään keskustelun aikana hän aivan kuin murtui hieman, hermostui ja alkoi sopertaa muutamia hallitsemattomia sanoja. En tiedä mitä siinä tapahtui. Olinko minä sanonut jotain joka suisti hänen ajatuksensa raiteiltaan, vai muistiko hän jotain, jättikö kenties jotain kertomatta.

Usein tapasimme vain ohimennen vaihtaen pari ystävällistä sanaa. Ne muutamat kerrat kun tapasimme niin että meillä oli mahdollisuus paneutua asioihin jäivät mieleeni kauniina muistoina. Joskus mietin mitä hänelle mahtaakaan kuulua tänään. Mille rannalle maailma on hänet kuljettanut ja onkohan hän onnellinen. Ja silti, jos hän tänään kävelisi minua vastaan, tuntisinko hänet vielä.

Tie

Tie nousee pystyyn ja on kivuttava ylös vuorenrinnettä. Ensin on tasaista ja sitten mäki pikkuhiljaa jyrkkenee. Lopulta on otettava varovaisia askeleita, tarkkaan arvioitava jalansija ja varottava irrottamasta yhtään kiveä rinteestä, sillä vyöryessään alas se saattaa osua takana tulevan jalkoihin tai ponnahtaa ilmaan, osua vartaloon ja suistaa kulkijan tasapainostaan. Ensimmäisenä kulkevan on kannettava huolta perässä tulevista. Hänellä on kaksinkertainen vastuu, löytää oikea reitti ja sopivat jalansijat sekä varoa vahingoittamasta takaa tulevia. Viimeisellä on helpompaa, hän voi seurata edellä kulkevan askeleita ja jos kivi ehkä vierähtää hänen jaloistaan alas rinteeseen se ei todennäköisesti vahingoita ketään tai mitään.

Alku on aina hankalaa, oppia kulkemaan tasaisen rauhallisesti, huomioida kuljettavan matkan pituus, jotta ei uuvu kesken matkaa. Reitti on valittava niin että paluu on mahdollinen uupuneenakin, jos sattuisi käymään niin että väsymys yllättää. Voisi kuvitella että alas päin kulkeminen on helpompaa, mutta niin ei ole. Kivi vierii alas painovoiman armosta, mutta ylös se ei nouse ilman apua. Ihminen ei voi vieriä alas vahingoittumattomana, joten hänen on kannettava myös itsestään kaksinkertainen vastuu.

Ylöspäin mennessä oppii nopeasti oikean tyylin ja tavan. On varottava innostumasta liikaa ettei tee mitään harkitsematonta. Luot katseen vain maahan etkä juuri näe mitä ympärilläsi tapahtuu. Keskityt täysin seuraavaan jalansijaan, tasapainotat kehosi ottamaan seuraavan askeleen ja ajatuksesi ovat kohta kokonaan maassa, kivissä ja askeleissasi. Alat hahmottaa maaperää ja sen koostumusta. Kivet ovat harmaita ja rapautuvat auringon, sateen ja tuule vaikutuksesta. Murentuva vuori ei muutu hiekaksi, se muuttuu vaan pienemmiksi kiviksi. Hiekkaan tarvitaan meren voimaa. Pysähdyn hetkeksi ja luon katseen taakseen. Mitä ylemmäs kiipeän sitä sinisemmäksi meri muuttuu. Aurinko muuttaa aallot jalokivenhohtoisiksi häikäiseviksi helminauhoiksi. Tuuli humisee pensaissa hiljaisuuden keskellä ja suuri lintu, kotka tai haukka, liitää ylhäällä taivaan sinessä. Kun katson alas polkua se näyttää mahdottomalta laskeutua ja alan empiä ylösnousun helppoutta verrattuna laskeutumisen vaikeuteen. Haluan kuitenkin jatkaa kaikesta huolimatta.

Ihmisellä on kummallisia tarpeita ja mieltymyksiä. Hän haluaa kiivetä ylös, tuijottaa koko matkan kompuroiviin jalkoihinsa ja sitten huipulla nähtyään kaiken ympäröivän kauneuden häntä alkaa hirvittää alastulon ongelmallisuus. Juuri kun olet saavuttanut päämääräsi ja voit nauttia saavutuksestasi, alkaa jo seuraava haaste askarruttaa mieltäsi. Esteettisen nautinnon hetket ovat häviävän lyhyitä verrattuna fyysisen ponnistuksen raskauteen. Ja silti matka ei ole turha. Salamannopeana välähdyksenä nähty maisema saa sinut ajattelemaan toisin. Todellakin aivan kuin salaman valaisema pimeys on hetken kirkas maisema, jää tämäkin kuva mieleeni avarana ja kauniina tauluna jonka muistoon voin palata myöhemmin yhä uudelleen ja uudelleen. Muisto ehkä haalistuu tai muuttuu ajan myötä. Et voi ehkä konservoida sitä enää niin kuin voisit konservoida taulun. Voit palata, mutta maisema on ehkä muuttunut, tai sitten sinä olet muuttunut ja näet toisin. Kauniit muistikuvat palauttavat sinut menneeseen. Hetkittäin olet kuin joku muu jossain toisessa ajassa.

Voit palata menneeseen, mutta tulevaisuutta et voi nähdä ja silti ihmistä kiinnostaa vain tulevaisuus. Suurimman osan ajastaan hän käyttää tulevan suunnitteluun pysähtymättä tähän hetkeen. Ja tämä hetki on aina läsnä, kanssasi tässä ja nyt. Keräämme muistikuvia, suunnittelemme tulevaa, mutta unohdamme itsemme tässä hetkessä. Olemmeko levottomia ja onnettomia vain siksi että näin teemme itsestämme itsellemme ulkopuolisia.

Kapuan ylös ajattelematta tulevaa.

Carlo

Hän on hiukan neuroottinen arvelen. Tapasimme sattumalta niin kuin matkalla on tapana. Meillä on jotain yhteistä, mutta ei mitään merkittävää, olemme vain kuin kuvastimia toisillemme kun vaihdamme pari sanaa. Hän pälyilee usein ympärilleen vähän epätietoisena paikasta ja ajasta. Hän kertoo tarinoita menneisyydestään. Hänen opintonsa katkesivat yllättävään sattumaan ja ala valitsi hänen, ei hän alaa. Hän on tutkimusmatkailija kuten minäkin, etsijä joka soisi löytävänsä, mutta ei mitään erityistä tiettyyn päämäärään tähtäävää. Välillä tuntuu kuin hän olisi eksyksissä itsenä kanssa, hapuillen hän etsii ovia avattaviksi ja suljettaviksi, mutta ei ole oikeastaan kiinnostunut mitä ovien takana on. Outoa, olenko minäkin kenties tuollainen.

Kuljemme yhdessä mutta yksin kumpikin. Emme ole tosillemme kovinkaan tärkeitä, olemme ainoastaan matkakumppaneita. Jokaisella on hyvä olla joku jolta varmistaa mitä kello on ja missä on länsi ja itä. Kuljemme yhdessä kuin huomaamatta toisiamme. Välillä kysymme jotain toisiltamme ja välillä katoamme toistemme näköpiiristä kuin tietämättä tapaammeko koskaan enää. Hänellä on huonompi suuntavaisto kuin minulla, hän tekee vähemmän huomioita ympäristöstään, tai jos tekee unohtaa ne. Opastan hänet postiin, jossa hän kirjoittaa kortin jollekin. Sillä aikaa minä mittailen katua kirkon edustalla ja seuraan miten ihmiset rakentavat jouluseimiä ja koristelevat kirkon edustaa.

Välillä istumme kahviloissa, samassa pöydässä, mutta erikseen. Emme tiedä toisistamme juuri mitään, mutta koen että meistä kumpikin etsii jonkinlaista turvaa toisestaan. Hän kirjoittaa muistiinpanoja päiväkirjaan, minä en tee niin. Molemmat kuvaamme paljon, mutta aivan eri asioita. Välillä hän tuntuu etäiseltä ja poissaolevalta, aivan kuin hän kaipaisi jonnekin, mutta en tiedä minne. Kadulla hän kulkee hieman hämillään ihmisjoukossa, kuin peläten että joku tarttuu häneen kiinni tai kysyy häneltä jotain. Hänen katseensa tuntuu harhailevan levottomana ympäriinsä, enkä tiedä mitä hän etsii, jos etsii. Kenties hän etsii pakotietä elämästään, joka ei ole ollut täydellinen. Kenen olisikaan. Joskus tuntuu kuin hän kokisi olevansa taka-ajettu, mutta kun katson taakse ei siellä ole ketään.

Ihmiset ovat arvoituksellisia monesta syystä. Joskus he ovat arvoituksellisia siksi että heissä on jotain erityistä ja kiinnostavaa. Joskus vain siksi ettei heistä saa selvää. Heidän tarkoitusperänsä ja tavoitteensa ovat epämääräisiä tai minulle tuntemattomia. Sille miksi me olemme täällä näyttäisi olevan aivan eri syy, mutta se syy voi olla myös sama. Katsomme asiaa eri lähtökohdista ja etsimme vastausta erilaisista vaihtoehdoista vaikkakin samasta paikasta.
Hänen levottomuutensa ei tartu minuun vaan tarkkailen häntä kuin vieras ja ulkopuolinen. Siksi meillä ei juuri ole yhteistä. Emme samaistu toisiimme. Ja kuitenkin hänen läsnäolonsa saa minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi kuin jos olisin yksin.

Laivalla kävelemme peräkkäin kahvilaan ja huomaan että ihmiset luulevat meidän kuuluvan yhteen. Istumme vierekkäisille vapaille paikoille ja kaikki olettavat meidän olevan joko pari, hyvät ystävät tai veli ja sisko. Saamme aina kaksi paikkaa ja meille tehdään tilaa. Ja kuitenkin tiedämme toisistamme vain hädin tuskin nimet ja suurin piirtein keitä olemme, mistä tulemme ja minne luulemme olevamme menossa. Tämä ei ole ystävyyttä, ei toveruutta, olisiko tämä matkakumppanuutta ja mitä se on.

Carlolla on harmaat silmät ja tukka repsottaa milloin mitenkin. Hän käyttää oudon näköistä hattua, sellaista jota minä en käyttäisi koskaan. Hän pukeutuu vähän mauttomasti, mutta kuitenkin asiallisesti olosuhteisiin nähden. Hänen kaikki varusteensa ovat hyvässä järjestyksessä eikä mukana ole juuri mitään tarpeetonta. Sen perusteella mitä tiedän hänestä voisin kuvitella hänet aivan erilaiseksi. Jos olisimme tavanneet New Yorkissa tai Pariisissa hän todennäköisesti näyttäisi aivan erilaiselta. Kuvittelisin hänet hillitysti pukeutuvaksi ja huolitelluksi. Olettaisin että hänen käytöksensä olisi rauhallinen ja elegantti. Ehkä tämä ympäristö tekee hänestä levottoman. Hän ei selvästikään näytä olevan täällä kuin kotonaan toisin kuin minä joka tunnen oloni täällä entistäkin levollisemmaksi.

Tällaiset kohtaamiset saavat minut miettimään miten erilaisia me ihmiset olemmekaan. En ehkä opi tuntemaan häntä koskaan, mutta opin tuntemaan itseni entistäkin paremmin. Näen itseni entistäkin eheämpänä hänen kuvastimessaan ja opin ymmärtämään kuka olen ja miksi olen täällä. Se että meistä ei koskaan tule elinikäisiä ystäviä ei ole tärkeää. Kun kuljemme yhdessä olemme kuin yö ja päivä jotka seuraavat toistaan. Se riittää yhdistämään meidät kun kävelemme sisään kauppahallin portista.

Tori

Pujahdan kaariportista sisään ihmisvilinään. Hätäisen näköisesti kyhätyillä pöydillä on hedelmiä ja vihanneksia siististi aseteltuna värikkäänä mattona. Kuumuudessa lepattavien kankaiden varjossa ne näyttävät loistavan auringon valoa kaikissa sateenkaaren väreissä siitäkin huolimatta että niiden yhteys elämänpuuhun on katkennut. Kuin viimeisillä voimillaan hedelmän kylki loistaa houkuttelevasti iskemään hampaansa siihen. Ota minut ja nauti, se tuntuu sanovan. Kaikkialla hyörii ihmisiä epämääräisessä järjestyksessä, jokainen on menossa eri suuntaan. Väistelemme toisiamme sulavasti ja tuskin hipaisen ketään kulkiessani kapeaa kujaa. Puheensorina ja huudahdukset täyttävät kuuman väreilevän ilman.

Eteeni lehahtaa parvi kanoja, ankkoja ja lintuja joita en edes tunnista. Kirjavia kaksijalkaisia siivekkäitä, osa häkeissä ja koreissa, osa vapaana käytävillä. Pöydällä on munakoreja, siemeniä ja mausteita, kaikki herkulliseen ateriaan tarvittavat ainekset samalla tiskillä hyvässä järjestyksessä mutta hiukan sekavanoloisesti länsimaalaisen käsitykseni mukaan. Porsaita on ahdettu matalaan karsinaan. Niiden vaaleat kyljet paahtuvat auringossa ja joku virittelee aurinkosuojaa karsinan päälle. Tiskillä on lihakoukuissa tuoretta juuri teurastettua lihaa. Takahuoneesta valuu pienenä purona tummanpunainen veren ja veden sekainen kuolemanvirta kohti jalkakäytävän viemäriä. Tuoksu on huumaava, elämää ja kuolemaa sekoitettuna saman lämpimään ilmanalaan. Tämä voisi saada jonkun voimaan pahoin, mutta kiiruhtaessani nopeasti paikan ohi se ei tee minuun sanottavaa vaikutusta. Hiukan ehkä outo olo hiipii sisuksiini, mutta määrätietoiset askeleeni ja värikkääseen väkijoukkoon kohdistettu katseeni saa ajatukseni pois tapahtumista ympärilläni.

Vastaan tulee aukio jolla on pöytiä ruokailijoineen. Väentungokseen tulee pysähtynyt hetki kun ihmiset istuutuvat pöytien ääreen nauttimaan herkullisen, tuoreen, vastavalmistetun lounaan. Mausteiden makea tuoksu tunkeutuu tajuntaani. Minulla taitaa olla hieman nälkä. Katseeni harhailee pöydissä, mutta jatkan eteenpäin pysähtymättä. En jää tähän.
Eksoottiset tuoksut ovat kiehtovia, mutta jokin minussa saa kaipaamaan puhtaanvalkoisia posliinilautasia ja teräksisiä puhtaita aterimia aseteltuna valkoisille liinoille. Mieleen pujahtaa muistoja kynttilöistä hämärässä pöydässä ja juuri avatusta keittokulhosta nouseva höyrykiehkura. Punaisen viinin hiukan ehkä tunkkainen tuoksu juuri korkin poksahtamisen jälkeen. Viipyilevä tumman rypälemehun kuplaton pinta kynttilänvalossa kirkkaana hehkuvan lasin takana. Herään taas kun olen melkein törmäämässä vastaantulijaan. Ryhdistäydyn, mumisen jotain anteeksipyytävää ja jatkan kohti seuraavaa kojuvanaa.

Värikkäitä kirjavia kankaita roikkuu kojujen katoista ja pöydät notkuvat kangaspakkoja. Jostain kuuluu poljettavan ompelukoneen tasainen nakutus. Nuori poika ompelee siististi leikattuja paloja yhteen, siitä tulee ehkä paita tai housut. En tiedä, kiiruhdan ohi yrittäen näyttää välinpitämättömältä ettei kauppias tarttuisi minua hihasta ja pyytäsi tekemään kauppaa. Heti kun kohdistan katseeni myyjään hän aktivoituu, hymyilee ja huudahtaa pari sanaa. Nyökään tai hymyilen hänelle ja jatkan määrätietoisesti eteenpäin. Ihmisvilinässä tulee rauhallisia suvantokohtia joissa ihmiset seisovat kojujen ympärillä suurina ryhminä, yritän kurkottaa katseeni heidän ylitseen nähdäkseni mitä mielenkiintoista pöydillä on. En kuitenkaan pysähdy vaan etsin katseellani ulospääsyä. Vihdoin näen kaariportin jonka edessä on kaksi jonoa, toisesta tulee ihmisiä sisään ja toisesta menee ulos. Jättäydyn jonon hännille odottamaan ulospääsyä.

Kadulla virtaa polveileva jono vanhoja rapistuneita autoja, muutamat kärryt ja polkupyöriä. Ilma on tunkkainen ja pölynharmaa. Aivan kuin olisin astunut muurahaispesästä polulle. Mihin suuntaan lähtisin, mitä etsisin seuraavaksi. Elämä on täynnä päämäärättömiä kysymyksiä jotka johtavat meidät seuraavaan paikkaan.

Alexandra

Alexandra on vielä kovin nuori. Hänellä tuntuu olevan hiukan ongelmia miesystävänsä kanssa, ehkä he eivät ole luodut toisilleen. Joka tapauksessa Alexandra on iloinen ja hyvin sosiaalinen nainen. Hän avaa keskustelun kanssani esteettömästi ja hyvin avoimesti kertoo itsestään. Vai kertooko, niin ainakin luulen. Hänen iloinen elämänasenteensa tarttuu minuunkin, vaikka olen ehkä alussa hieman varautunut häntä kohtaan. Hänen avoimuutensa ja minun peitelty salaperäisyyteni etsivät aihetta jossa kohdata. Voi olla että itsekin olin nuorempana jotain tuollaista tai sitten ei. Jos muistelen tarkemmin olen tainnut aina olla hieman varautunut ja välttänyt kertomasta avoimesti asioistani ventovieraille. Toisaalta se mitä Alexandra minulle kertoo ei välttämättä ole avoimuutta, ehkä hän minun välitykselläni haluaa luoda itsestään erilaisen kuvan kuin mitä todellisuus on.

Hänen ikänsä huomioon ottaen on ymmärrettävää että hän haluaa avautua ja kaipaa vastauksia omiin avoimiin kysymyksiinsä. Minä vastaan joskus suoraan kun minulla on vastaus valmiina, tosinaan vastaan hiukan kierrellen sillä en ole varma onko vastaukseni vastaus hänen esittämäänsä kysymykseen. En juuri tee vastakysymyksiä vaan olen mieluimmin hiljaa jos en tiedä mitä vastata. Keskustelumme on alussa hiukan hapuilevaa, sillä olen ajatuksissani, enkä osaa asennoitua oikein hänen kysymyksiinsä. Olemme kovin erilaiset ja meillä on siksi ehkä kovin erilainen näkemys asioista. Etsimme tietä avata keskustelu aiheesta joka on molemmille tuttu.
Huomaan pian että meillä on myös kovin erilaiset tavoitteet kommunikaatiolle. Toinen esittää kysymyksiä ja haluaa niihin vastaukset, kun taas toinen haluaa vain keskustella asioista eri näkökohdista katsoen.

Alexandralla on avoin ja iloinen asenne eikä hän kieltäydy puhumasta mistään aiheesta, mutta koska hän on kovin nuori hänellä ei ole näkemystä ja kokemusta niistä aiheista jotka ovat minulle läheisiä juuri nyt. En siksi puhu omista tarkoitusperistäni tai siitä miksi olen täällä, yritän löytää jonkun neutraalin aiheen joka sopii molemmille, mutta sen löytäminen on vaikeaa. Ehkä myös siksi että Alexandralla tuntuu olevan selkeitä tavoitteita keskustelun suhteen. Hän haluaa suoria vastauksia, hänellä on kyltymätön tiedonjano jota minä en pysty tyydyttämään. Jotain yhteistä meillä sentään on, mutta sitäkin katsomme eri suunnista ja näemme sen kovin eri tavalla. Kuitenkin aina kun olemme yhtä mieltä jostain asiasta tuntuvat molemmat saavan siitä lisää energiaa ja keskustelu jatkuu. Alexandra on hieman levoton, tai sitten minusta vaan tuntuu siltä. Ehkä hän on vain energisempi kuin minä. Hänellä on monta rautaa tulessa ja minun aivan kuin pitäisi puhaltaa ilmaa palkeisiin jotta tuli pystyy pehmentämään raudat taottaviksi. En tiedä onko hän tyytyväinen lopputulokseen mutta yritän parhaani. Ei minulla ole mitään menetettävää siinä jos voin antaa hänelle jotain, mutta se mitä hän haluaa voi olla jotain aivan muuta kuin mitä hän saa.

Koska olin joskus itsekin nuori, niin kuin hän nyt, minun on helppo ymmärtää hänen tiedonjanoaan. Mutta aika ja kokemukset ovat tehneet minut vieraaksi tavalle jolla hän kommunikoi. Tunnen olevani kuin etana joka lehdellä odottaa syksyn värien kirkastumista, tai kuin kilpikonna joka ui merivirran mukana ilman omaa tahtoa ja silti oletettavasti saapuu perille aikanaan. Ihmiselle erityinen piirre on se että hän voi verrata itseään hyvinkin erilaisiin eläimiin aina elämäntilanteesta ja vaiheesta katsoen. Tässä vaiheessa olen etana tai kilpikonnan, seuraavassa ehkä lintu tai kala. Nyt tuntuu että Alexandra on lintu ja minä olen kala. Jos hän on lokki tai albatrossin hän saattaa napata minut jos tulen liian lähelle pintaa. Siksi minun on uitava syvissä vesissä säästääkseni itseäni.

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta vaikka olimme erilaisessa elämänvaiheessa ja -tilanteessa uskon että meistä olisi hyvinkin voinut tulla ystävät. Aikojen saatossa olisimme oppineet ymmärtämään tosiamme ja hän olisi ehkä antanut minulle hiukan enemmän aikaa harkita vastauksiani. Nyt tuntuu että hän tarkoittamattaan pahaa jopa hieman ahdisti minua. Jossain toisessa tilanteessa olisin hyvinkin voinut hyväksyä sen, mutta nyt aivan kuin pakenin salaperäisen verhon taa ja jätin kertomatta monta asiaa jotka jossain toisessa tilanteessa olisin aivan hyvin voinut hänelle kertoa. Ehkä on parempi näin. Hän olisi voinut ahdistua jos olisi tiennyt kaiken mitä ajattelin ja miltä minusta juuri silloin tuntui. Luulen että molemmat jälkeenpäin olemme silti tyytyväisiä vaikka vaihdettuihin sähköpostiosoitteisiin ei koskaan tullutkaan viestejä, emmekä koskaan enää kuulleet toisistamme.

Silloin kun ihmisten päämäärät ja tavoitteet eivät kohtaa heidän yhteytensä on kuin katkeileva puhelinlinja. Ymmärrät sanan sieltä täältä, mutta sanoma jää vajaaksi. Voit yrittää ymmärtää, mutta ymmärrät omalla tavallasi etkä koskaan voi täysin varmasti tietää mitä toinen tarkoittaa. Vai tarkoittiko hän oikeastaan mitään, ehkä hän vain halusi jakaa kanssasi yhden tyhjän vähäpätöisen hetken aivan kuin täyttääkseen elämän pituisen hetkien jatkumon edes jotenkin täydelliseksi.

Kirje

Meri, se on juuri sellainen joksi sen olin kuvitellut, mutta se on paljon suurempi. Tätä merta olen tuijottanut rannalta niin monta kertaa. Monta kertaa olen matkustanut pitkän matkan tämän meren rannalle vain kokeakseni miten meri syö mannerta. Rannalta kaikki näyttää niin erilaiselta, rannalla kaikki on toisin. Täällä ei ole muuta kuin merta silmänkantamattomiin ja vieläkin kauemmas.
Meri tekee minut levolliseksi. Maininki on tasainen ja meri siis tyyni, vaikka se keinuttaakin laivaa melko lailla.

Ja sitten kirjoitan hänelle kirjeen:

"Dear You,

Kirjoitan sinulle täältä mereltä. Päätin kirjoittaa, koska en halua tuottaa sinulle pettymystä. En halua pettää lupausta jonka annoin. Et ehkä edes muista sitä, tai sitten se on sinulle hyvin tärkeää, en voi tietää. Muistan, että lupasin, että saat lukea jotain vuoden lopussa, jos siitä tulee jotain. Siitä ei tule mitään, mutta saat lukea, saat lukea tämän.

Olen ajatellut paljon ja jo se on minulta paljon. Ajatellut, ajatellut vaan. En voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. En voi tietää mihin tämä päivä johtaa. Menneet ovat menneitä ja tämäkin päivä on jo huomenna menneisyyttä.

La Gomeralta lähtiessä puhelu katkesi, kenttä katosi ja minä vaivuin radiohiljaisuuteen. En tiedä olitko sanomassa jotain vai jäikö välillemme vain hiljaisuus. Kenties se mitä jäi sanomatta oli merkityksetöntä. Kenties sen merkitys on jo mennyt. Mitä tapahtuu sinulle ja mitä tapahtuu minulle. Tulevatko tiemme kohtaamaan, missä merkeissä kohtaamme ja milloin. Sen aika näyttää.

Sinun elämässäsi on paljon arvoituksellista. Asioita joista minä en tiedä mitään ja joista minun ei ehkä tule tietääkään, mutta kieltämättä se vaivaa minua hiukan nyt. Myös minun elämässäni on asioita, joista sinä et tiedä juuri mitään. Et ehkä ole niistä kiinnostunutkaan, et ainakaan ilmaise sitä. Ehkä se on juuri niin kuin sanoin jossain vaiheessa eräästä toisesta henkilöstä, että jos omassa elämässä ei ole mitään, täytyy keksiä sisältö elämäänsä jonkun toisen elämän kautta tai jotain sinne päin. Ehkä minun elämässäni ei ole mitään ja siksi minua arveluttaa sinun arvoituksellisuutesi ja haluaisin sen selvittää itselleni. Sekö antaisi minun elämälleni sisällön.

Huomaan itsessäni piirteen, jonka luulin jo unohtuneen. Se on piirre, josta en ole kovin ylpeä, mutta alan uskoa, että se kuuluu elämään ja tähän tunteeseen lähtemättömästi. Olin vuosien ajan onnellinen kun luulin päässeeni eroon tästä piirteestä, mutta nyt kun se palasi, ymmärsin miten erottamattomasti se kuuluu tähän tunteeseen. Piirre katosi minusta aikanaan samaan aikaan kun kadotin tämän tunteen. Nyt se palasi takaisin, joten oletan, että minulle on tapahtunut tai tapahtumassa jotain jota en ole kokenut vuosiin. Tärkeintä minulle on nyt yrittää hallita tätä piirrettä, sillä tunteesta en ole valmis luopumaan. Niin, en ole valmis luopumaan tästä nyt kun sen jälleen kerran olen saavuttanut.

Meidän välillämme on jotain, sen tiedostan. Sen tiedostamme molemmat. Se on jotain enemmän kuin ystävyys. Se on jotain, jota en ole kokenut viimeaikoina tai ehkä koskaan ennen. Miksi ihastuin sinuun, sitä kysyn itseltäni, enkä tiedä vastausta. Onko tällaisiin kysymyksiin edes olemassa vastauksia. Oletan, että ei ole. Olemme erilaiset, mutta samalla meitä yhdistää jokin tunnistamaton yhteys. Onko se edes yhteys, vai vain tunne siitä, sitä en osaa selittää, enkä voisi edes tietää.

Joka tapauksessa minun täytyy tunnustaa, että kaipaan sinua joskus. Kaipaan sinua nyt. Nyt olet mielessäni aamuin ja illoin. Kun lepään vuoteellani en voi olla muistelematta hetkiä, joita olemme viettäneet yhdessä. Muistan hiustesi hellän kosketuksen ja tuoksun, kun hengitän niiden läpi. Ihosi lämpö ja kätesi, kun ne hakeutuvat iholleni, ne ovat läsnä muistoissani täällä.
Kaipaus on vain ihmisen tapa tehdä menneestä todellisuutta joka hetki, vai onko. Minä kaipaan aina jotain. Kaipuusta on tullut minulle elämäntapa. Täällä kaipaan sinne ja siellä kaipasin tänne. Nyt olen saanut sen mitä halusin, mutta silti en ole tyytyväinen. Olen täällä, mutta sinä olet siellä. Silti tiedän, että yhdessä täällä meillä ei olisin sen kummempaa kuin siellä. Vai olisiko. Se mitä meidän välillämme on ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Tämä matka on minun unelmaani, enkä voisi sillä sinulle mitään antaa. Ehkä.

Mitä ovat sinun unelmasi, en tiedä, ja onko meillä mitään yhteisiä unelmia, sitäkään en tiedä. Se on arvoitus. Sinä olet arvoitus minulle. Olet kuin tuntematon kukka ilman pysyvää kasvupaikkaa. Minä löysin sinut sattumalta, kuten sinä minut arvaamatta. Mitä olisivat meidän unelmamme, ne joita voisimme ehkä yhdessä toteuttaa. Vai olisiko sellaisia unelmia olemassakaan. Ja ennen kaikkea, tuleeko ihmisten toteuttaa unelmia, sillä toteutuessaan unelma lakkaa olemasta. Toteutunut unelma on kuin puhjennut saippuakupla, sitä ei enää ole. Onko elämä todellakin tarkoitettu unelmien toteuttamiseksi. Sen jälkeen kun kaikki unelmat ovat toteutuneet, mitä jää jäljelle.

Meri on tyyni. Maininki keinuttaa laivaa tasaisesti. Aurinko on noussut ja matka etenee kohti etelää. Odotan tänään delfiinejä ja lentokalaparvia. Ehkä satunnainen valas, ehkä ei. Minä istun nytkin kannella ilman kameraa, joten mahdollisuudet täydelliseen otokseen ovat minimaaliset. Olen ottanut lähes kaksisataa valokuvaa, joista olen koonnut 136:n kuvan albumin. Ne ovat raakaversioita, mutta miellyttävät minua jo nyt. Olen saanut jotain aikaan vaikka se kirja, joka minun piti kirjoittaa jää nyt kirjoittamatta. Et saa siis lukea sitä, niin kuin aikanaan sinulle lupasin.

Laivan kannella on suhteellisen rauhallista, sillä olen valinnut laivan varjoisen puolen
Huomenna aamulla tulemme perille. Se tulee olemaan eksoottinen kokemus jopa minulle. Olen nähnyt paljon ja kokenut jotain, mutta tämä tulee olemaan jotain muuta. Kaupunki josta ei ole olemassa edes luotettavaa karttaa. Sellaisia kaupunkeja on maailmassa paljon, mutta niissä käydään harvoin. Ihmiset ovat siellä erilaisia, tiedän sen jo nyt. Se mitä odotan on ehkä utopiaa ja mitä tulen kohtaamaan on vielä arvoitus. Aivan kuin arvoitus on se mitä tapahtuu tämän matkan jälkeen. Onko se vain utopiaa mitä ihmiset odottavat ja haluavat toisiltaan. Etsimmekö me todellisuutta vai utopiaa.

Täällä on yksinäistä ja aikaa itselle ja omille ajatuksille. Huomaan, että minulla on yllättävän vähän ajatuksia nyt, kun minulla olisi tilaisuus keskittyä vain niihin. Kohtaamisemme ajoittui juuri siihen aikaan, kun oli jo suunnitellut tämän matkan mutta en ollut lähtenyt vielä. Kun suunnittelin matkaa, suunnittelin koko elämääni uudelleen. Olin lähdössä etsimään ja löytämään. Olin lähdössä toteuttamaan unelmaa. Kun lähdin oli kaikki toisin. Olin suunnitellut elämääni, mutta voiko elämää edes suunnitella. Ei voi. Minä tein sen ja erehdyin luulemaan.
Ja nyt kun palaan en tiedä mitä tapahtuu. Mitä on tapahtunut sinulle, mitä tapahtuu minulle ja mitä tapahtuu meille. Onko edes mitään meitä olemassakaan, vai oliko se vain seikkailua. Hetkiä hetkien joukossa. Kohtaaminen joka päättyy kohtaamattomuuteen. Utopiaa. Niin on käynyt ennenkin, joten se ei olisi mitään uutta minulle. Odotan siis mitä tapahtuu, mitä sinä ajattelet ja tunnet.

Joka tapauksessa kaipaan sinua nyt. Miksi näin on, en tiedä. Mitä tapahtui Punahilkkasadun lopussa, en muista. Sudelle kävi kuitenkin huonosti, tietääkseni. Joten en odota mitään ihmeistä tapahtuvaksi. Tyydyn kohtalooni, olenhan roolini tässä sadussa valinnut. Olen siis se susi, siperialainen harmaaturkki. Tapahtukoon niin kuin susille saduissa tapahtuu.

Täällä kannella tuoksuu tupakka. Siitä muistuvat mieleeni ne aamut, jotka olemme viettäneet yhdessä. Aamut, ne hetket kun viipyillen kaipaat savukettasi, sitä ensimmäistä. Kun me käperrymme yhteen. Minuutit vaihtuvat tunneiksi ja aamu vaihtuu iltapäiväksi. Aika välillämme menettää merkityksensä hetkittäin, mutta todellisuus tempaisee meidät kerta kerralta yhä rajummin takaisin mukaansa. Tällaisia tuntemuksia minulla ei ole tainnut olla ennen. Ei ainakaan tällaisina, näin voimakkaina.

Nyt on kai tiistai. Minä istun laivan kannella, kirjoitan tätä ja juon skumppaa. Et saa minulta kirjettä. Et saanut eilen, et tänään, et tällä viikolla. Kaipaatkohan sitä. Ajatteletkohan sinä minua. Minä ajattelen sinua.

Terveisin,
Cristine Pescatore"

En tule lähettämään tätä kirjettä koskaan. Elämässäni on tapahtuva muutos.