Saari

Rantaudumme varhain aamulla. Kun astun laivan kannelle näen ensimmäisenä lintuparven kaartelevan San Sebastianin kaupungin yllä. Se saa mieleni rauhalliseksi, sillä kotona on paljon lintuja ja siksi kaikki paikat joissa on lintuja tuntuvat kodikkailta. Aamu on vielä viileän kostea kun astelen satamasta kohti keskustaa. Olen ollut täällä ennenkin, kaksi kertaa. Marinan ohi kävellessäni mieleeni muistuu viimeinen muisto, joka minulla tältä saarelta on. Edellisestä käynnistäni on jo vuosia, mutta tuo muisto on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Olimme ystäväni kanssa menossa satamaan kun näimme miten koira seurasi kahta miestä purjeveneeseen. Siitä on jo monta vuotta, joten on vaikeaa sanoa enää olivatko he poikia vai miehiä jo. Koira seurasi heitä uskollisesti, mutta todennäköisesti se oli vain kulkukoira. Sillä kuka antaisi oman koiransa hukkua, kuka.

Tämä muisto on niin voimakas ja kipeä, etten uskalla sitä täysin edes ajatella. Muistan koiran, sen kauniin sulavan muodon ja tavan jolla se seurasi heitä, kahta miestä, purjeveneelle. Kun miehet hyppäsivät veneeseen, koira yritti seurata heitä, mutta putosi veteen. Tämä tapahtui kaukana rannasta, laiturin päässä. Koira ui edestakaisin purjeveneen ja laiturin väliä, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä ylös. Ranta oli kaukana ja koiran vaisto ajoi sitä uimaan laiturin ja purjeveneen väliä. Miehet menivät sisään purjeveneen kajuuttaan ja koira jäi yksin uimaan. Sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia.
Koiran muisto säilyy mielessäni ikuisesti. Tämä satama, tämä kaupunki ja tämä saari ovat minulle sen koiran muisto. En voi sitä koskaan unohtaa.

Lintujen lisäksi tässä kaupungissa on myös paljon vapaana kulkevia koiria. Yleensä ne ovat jonkun koiria. Seuraavat uskollisesti isäntää tai ovat päivittäisellä juoksulenkillään. Upea Castro Laboreiro purjehtii hillityin askelin aukion poikki. Sillä ei ole kiire minnekään. Se on tietoinen itsestään ja arvostaan, sitä eivät säikäytä autojen torvet tai ohi kävelevät ihmiset. Lasten melu ja huudot eivät saa sitä kavahtamaan. Se on uljas näky huolittelemattomanakin. Sen määrätietoinen eteneminen osoittaa, että sillä on päämäärä ja kohde, jonka se ilman suurempaa vaivaa aikoo saavuttaa. Se on selvästikin jonkun koira, ei kulkuri. Tämä kaupunki on se koti ja nämä kadut sillä on reviirinään.

Keskusta on pieni ja hiljainen. Ja sen tuntumassa rannalla vain muutama auringonottaja ja uimari. Katukahvilat täyttyvät hiljalleen. Rantakatu oli rauhallinen ja näkymä satamaan ja merelle idyllinen. Tämä oli viimeinen satama ennen valtamerta ja minulla on aikomus ylittää se. Matkan varrella on saaria, mutta niiden saavuttaminen on vielä kaukainen haave. Tällä matkalla saavutan vain muutaman niistä, mutta tavoitteeni on käydä useammilla vielä joskus tulevaisuudessa. Tällaisia satamia ja kaupunkeja kuin tämä en tule kohtaamaan lähiaikoina, joten nautin nyt vielä tästä yltäkylläisyydestä kun voin.
Istun kahvilaan, tarjoilija tulee, olen hieman vaivautunut, sillä en ole vielä päättänyt, haluan vain istahtaa hetkeksi. Vaihdamme pari sanaa. Tarjoilija ei ole paikallinen, hän on kotoisin Kuubasta. Saarelaiset vaihtavat saaria siis. Niinkö minäkin kuljen elämäni saarelta saarelle etsien sitä oikeaa.
Kahvilan varjoisassa pöydässä on sopivan viileää. Aurinko ei paahda suoraan vaan palmunlehvät suodattavat sen terävimmät pistot. Istun rennosti tuolissani, tarjoilija liikehtii kuin rumbaa tanssien ja se silminnähden kiinnittää turistien huomion. Paikallisille tällainen tapa on jokapäiväinen. Kun seuraa miten ihmiset kävelevät ja liikehtivät, tietää kuka on saarelainen ja kuka turisti. Tilaan kahvin ja leivonnaisen.

Kuten mainitsin, tämä saari ja satama olivat aikanaan viimeinen etappi ennen valtameren ylitystä ja minulle tämä on löytöretkeni alkupiste. Kaikki tähänastinen on ollut tuttua ja ennen koettua, mutta tästä eteenpäin olen oman elämäni tutkimusmatkailija ja löytöretkeilijä. Olen tullut tänne aloittaakseni jotain uutta ja jättääkseni taakseni jotain vanhaa. Löytääkseni sen mitä ole etsinyt, kaivannut ja mistä olen unelmoinut. Se ei ole onni, se ei ole rakkaus, se on jotain enemmän. Se on tutkimusmatka itseeni ja löytöretki siihen todellisuuteen jota en vielä tunne. Kohtaamiset, runot ja odotus ovat johtaneet minut tähän. Tästä eteenpäin minua johdattaa vain kohtalo. Huomenna mainingit keinuttavat minua kohti uutta ja tuntematonta, saarta josta tiedän vain nimen ja olen kuullut tarinoita. Niiden perusteella tiedän jo että tulen kohtaamaan siellä asioita jotka tulevat muuttamaan minua, mutta miten, sitä en vielä tiedä.

Odotus päättyy siihen että otat ensimmäisen askeleen. Se voi olla lyhyt ja harhaileva, mutta se on askel kohti jotain uutta jotain tulevaa jota et vielä tunne. Voi olla että olet menettänyt toivosi, mutta se ei estä sinua etenemästä. Jokaisessa taivaanrannassa on jotain ja jokaisen horisontin takaa nousee joskus niin sarastus kuin tummia pilviä. Nyt en etsi kumpaakaan, etsin totuutta sitä ainoaa ja oikeaa. Seikkailua joka johtaa tulevaisuuteen.