Runoilija

Olin alkanut saada runoja sähköpostitse. Se oli miellyttävä kokemus minulle, joka itsekin olin harrastanut tätä samaa. Runot olivat pitkiä enkä oikein jaksanut keskittyä niihin. Etsin jotain lyhintä tietä oivaltaa mikä kokonaisuuden sanoma ja tarkoitus oli. Olin siis laiska vastaanottaja. Luin ja etsin. Mutta tärkeintä tässä kaikessa oli, että olin kohdannut runoilijan. Taas kerran. Oikeastaan hän ei ollut pelkästään runoilija vaan myös paljon muuta. Se hänessä oli arvoituksellista.

Hän tuli eräänä päivänä junalla. Menin häntä asemalle vastaan. Olimme tavanneet jo kerran sitä ennen, mutta tämä oli kohtaaminen. Ensitapaamisemme oli ollut lyhyt kävelyretki. Talvinen, kylmä ilta, jolloin meri oli jo jäässä ja tiet liukkaat. Hiukan lunta metsässä, joka valaisi pimenevän saaren. Vai oliko se niin, en edes muista enää.
Mutta hän tuli ja minä olin laittanut tapani mukaan kalakeittoa. Istuimme iltaa. Istuimme iltaa kerran ja toisenkin ja aloimme tutustua. En tiedä, enkä osaa selittää, miksi meistä tuli niin läheiset. Miten se tapahtui ja milloin se itse asiassa tapahtui. Oli myöhäinen syksy ja ensimmäisenä iltana kun hän tuli, menimme kävelylle rantaan. Taivas oli täynnä tähtiä ja arvuuttelimme mikä oli mikä. Pimeydessä kuului oudon linnun outo ääni, se lensi ylitsemme, mutta emme nähneet sitä. Kuulimme vain sen äänen. Näimme tähdenlennon. Tuijotimme taivaalle sanattomina, pitkään.

Hän oli erilainen kuin muut. Erilainen kuin kaikki muut tapaamani ihmiset. Ymmärsimme toisiamme, koska ymmärsimme myös sen, että emme aina ymmärtäneet. Se oli suuri muutos elämässäni, sillä siihen asti aina, jos joku ei ymmärtänyt minua hän oli sitä mieltä, että minä olin väärässä tai en tiennyt asiaa. Hän ymmärsi. Saattoi kyllä vihjailla jotain, mutta jätimme puolin ja toisinkin ne vihjailut omaan arvoonsa.
Meitä yhdisti joku hulluus, erilaisuus. Kun muut eivät meitä ymmärtäneet, me vain nauroimme toisillemme. Nauroimme ystävällisesti tai olimme täysin hiljaa. Sillä hiljaisuus tässä tapauksessa merkitsee tietämättömyyttä. Ehkä hän tietää jotain mitä minä en tiedä.
Minun on pakko myöntää, että olin ihastunut häneen. Hän oli sellainen ihminen, joka vetää ihmisiä puoleensa. Toiset vihaavat häntä, koska eivät saa hänestä selvää. Hän jakaa ihmiset ja se tarkoittaa, että hänellä on jotain sanottavaa tai annettavaa. Jotain mitä kenelläkään muulla ei välttämättä ole. Hän on siis joku.
Mutta mihin minä ihastuin. Ja miksi. Oliko aika vain otollinen. Tuliko hän oikeaan aikaan, oikealla junalla, oikealle asemalle. Vai olinko se minä, joka oli oikeaan aikaan, oikealla asemalla, oikeaa ihmistä vastassa. Vai olivatko molemmat oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Mihin minä ihastuin. Oliko hän sopivasti erilainen kuin muut.

Tutustumisemme jäi kuitenkin lyhyeen, sillä olin päättänyt lähteä. Kaikki oli jo valmiina, pakattuna, aikataulut ja päivämäärät sovittuna. Viimeisen kerran puhelu katkesi, ei ollut kenttää enää. Ranta loittoni ja edessä oli aava meri. Ei radiomastoja, eikä yhteyksiä.
Me emme yleensä soitelleet. Lähetimme viestejä ja tapailimme. Matkalla sitten minulle tuli tarve puhua ja me puhuimme pitkään ja kalliita puheluja. Viimeinen puhelumme katkesi hyvin epämiellyttävällä tavalla ja epämiellyttävään kohtaan. Välillemme jäi pitkäksi aikaa kalvava epätietoisuus.

Mietin sitä ja tulin siihen tulokseen, että minun ei tarvitse ajatella koko asiaa. Oli asia miten tahansa, en voisi siihen vaikuttaa. Ja haluaisinko edes vaikuttaa, olisiko minulla ennen kaikkea oikeus vaikuttaa. Ja sitten viimein, olisiko minulla tarve vaikuttaa.
Olin hämmentynyt. Ensin en tiennyt mitä tehdä, mutta sitten totesin vain yksinkertaisesti, että en voisi tehdä mitään ja ettei minun tarvitsisi tehdä mitään. Riittää kun olen oma itseni ja teen niin kuin haluan. Jos se ei riitä, ei mikään voi riittää. Antaa siis olla.