Ensimmäinen kaupunki

Leivosten makea tuoksu tunkeutuu sieraimiini. Kahvilan ovella on jonoa, turisteja. Istuudun valmiiseen tyhjään pöytään kadulla ja tarjoilija tulee nopeasti. Tilaan vain pienen kahvin ja tarjoilija purjehtii pois valkoisessa esiliinassaan.
Miksi istuutua valmiisiin pöytiin, kun voi kattaa itse ja haluamallaan tavalla. Joskus se on vaan paljon helpompaa näin. Kahvi tulee. Maksan heti. Paljon sokeria, nopea sekoitus ja juon kupillisen kolmella hörppäyksellä. Olen valmis, voin poistua.
Tällainen käynti ei missään tapauksessa ole suotavaa. Kahvilassa pitää istua pidempään. Seurata ihmismassan liikettä kadulla ja vaihtaa ehkä muutama sana, lukea lehti tai vain nauttia kahvilan antimista. Pasteijoita, leivoksia ja kenties lasi viiniä tai paloviinaa. Tilanteen mukaan.
Suicon pöydät ovat pyöreitä ja pieniä. Niiden ympärillä häärii uskomaton määrä henkilökuntaa ja paikallista väkeä. Turistit jäävät jalkoihin, kun he hämmästelevät kahvilan antimia.
En ole tänään kovin sosiaalisella päällä. Nousen nopeasti kahvilan pöydästä ja liityn ihmismassaan. Kävelen pari korttelia ruuhkaista katua, kunnes käännyn oikealle ja nousen portaat ylös kirkkoon. Astuttuani ovesta seison hetken taka-alalla ja annan silmieni tottua hämärään. Sitten istahdan takimmaiseen penkkiriviin. Kirkko on lähes tyhjä, vain muutama hahmo edessäni.
Miksi olen täällä taas. Mikä ajaa ihmistä irti juuriltaan. Tai missä ovat ihmisen juuret, onko niitä edes. Tässä kaupungissa tunnen olevani kotonani, mutta silti tämä kaupunki on vieras. Olen täällä vain kulkija, joku joka tulee jostain ja menee taas jonnekin. En tule koskaan lopullisesti jäämään tänne. En koskaan, se on todennäköistä.
Tulen tänne aina uudelleen. Aivan kuin kaikki matkani aina kulkisivat tämän kaupungin kautta. Tulen tänne ja lähden täältä. Tämä on kuin satama, johon kaikki laivat kerran saapuvat ja josta ne kerran lähtevät. Satamat ja laivat, nekö minua pitävät liikkeellä.
Olen täällä vain turisti. Ei minua täällä mikään eikä kukaan pidättele. Tulen tänne omasta vapaasta tahdostani, kutsumatta, ja lähden taas pyytämättä. Silti astelen näitä katuja kuin kotonani. Aivan kuin olisin joskus elänyt ja asunut täällä. Silti kun poikkean keskustan hälinästä sivukortteleihin eksyn lähes välittömästi. Mutta olen jo oppinut käyttämään hyväkseni muutamia selkeitä maamerkkejä. Tietyt rakennukset, katedraalin kellojen ääni ja kadut, joilla on kiskot johtavat aina tiettyihin paikkoihin. Aina ei ole edes päämäärää, kävely voi johtaa minne vaan ja tulet aina perille jonnekin.
On viileä hieman kostea sää. Tänään en jaksa kävellä pitkään, joten suuntaan kohti hotellia. Suljen verhot ja unohdun huoneen hämärään.

Manuel oli narkomaani. Hän oli koditon ja asusteli ystäviensä nurkissa, niin kuin hän asian ilmaisi. Hän tuli niukasti toimeen tekemällä ehkä vähän hämärää kauppaa ja toimimalla kapakoiden sisäänheittäjänä Bairrossa. Hän tiedosti ongelmansa, huumeet ja elämä suuressa kaupungissa ei ollut sopivaa pohjoisesta tulleelle pojalle. Manuelilla oli vähän rahaa joskus ja hän vei minut aamukahville sivukadun kuppilaan. Siellä hinnat olivat hiukan halvemmat kuin Rossion kahviloissa, mutta laatutaso oli sama. Manuel järjesti parhaat leivonnaiset pöytään ja me nautimme niukan, mutta laadukkaan aamiaisen kello kymmeneltä tai niillä main.
Koska Manuel oli köyhä poika hänellä ei ollut varaa viedä minua elokuviin, teattereihin tai konsertteihin. Hän toimi minulle oppaana ja me kuljimme busseilla ja raitiovaunuilla ympäri kaupunkia. Manuel ei koskaan vienyt minua metroon, jostain kumman syystä.
Hän puhui paljon. Hän oli hiukan levoton. Hän oli myös surullinen, vaikka ei hän sitä minulle suoraan kertonut. Hänen sydämellään oli ehkä tuska ja häpeä siitä miten hänen oli käynyt tässä suuressa kaupungissa. Hän oli hyvä ihminen ja hyville ihmisille ei yleensä käy hyvin.
Kun kävin vaunumuseossa Manuel odotti minua puistossa, sillä hän oli nähnyt nämä paikat moneen kertaan. En liene ollut hänen ensimmäinen opastettavansa. Söimme pasteijoita Belemissä ja ajoimme bussilla keskustaan.
Tapasin Manuelin ensimmäistä kertaa Bairrossa yöllä, kun Tipicon portsari lähetti hänet saattamaan minua hotellille. Tunsin tien, mutta heidän mielestään ei ollut turvallista ja sopivaa, että nainen liikkuu yksin öisessä kaupungissa. Manuel toi minut hotellille ja seuraavana aamuna tapasimme sovittuun aikaan Restauradoresilla Gloria-hissin kulmalla. Siitä alkoi ystävyys, joka kesti ne muutamat päivät, kun viivyin kaupungissa. Restauradoresilla myös jätille jäähyväiset kun lähdin. Muistan vieläkin miten Manuel seurasi bussia kun lähdin. Hän oikaisi kadun poikki ja vilkutti jälkeeni.
Sitten hän vain katosi. Hänen veljensä vastasi puhelimeen ja kertoi että Manuel on vielä Lissabonissa. Hän ei ollut tullut syksyllä kotiin pohjoiseen, niin kuin hänen piti. Tipicossakaan ei tiedetty hänestä mitään. Ketäpä kiinnostaisi se, mitä tapahtui lissabonilaiselle narkomaanille. Joku sanoi minulle, että Lissabonissa on vaikea huumeongelma, että siellä on paljon narkomaaneja ja sen mukanaan tuomaa rikollisuutta. Hänet oli kuulemma ryöstetty heti ensimmäisen päivänä kun hän tuli kaupunkiin. Minulle ei koskaan tapahtunut mitään, mitään pahaa siis.

On täysikuu. Hämmästyttävän usein, kun olen ollut täällä, on täysikuu. Alfaman kujilta ei kannata suunnistaa täysikuun mukaan, mutta kyllä sekin onnistuu. Kävelemme portaita alaspäin. Alaspäin tulee keskustaan, joten kuuta ei edes välttämättä tarvita. Nainen kävelee kadulla yöpaidassaan ja viettelee kissaa sisään. Kissa liikehtii laiskasti, se haluaisi jäädä portaille katsomaan kuuta, tai sitten sillä on mielessä jotain aivan muuta. Niin myös monella muulla on mielessään jotain muuta, mutta minä haluan vain päästä alas keskustaan.
Alfama on häkellyttävän kaunis kuutamossa. Kadut ovat jo hiljentyneet ja askelten kaiku vaimenee kapeiden kujien seinämiin. Kulkijoita on enää vähän, joku tulee kotiin, avain kääntyy lukossa ja ovi napsahtaa kiinni. Ylhäällä ikkunoissa näkyy hämäriä valoja ja jostain avoimesta ikkunasta kuuluu puheen sorinaa. Nainen tai mies, vaikeaa sanoa näin hämärässä, nojaa ikkunalautaan ja tuijottaa taivaalla hitaasti lipuvaa kuuta.
Ensimmäisellä matkallani Cristinin kanssa katsoimme täysikuuta Bairro Alton rinteeltä kohti linnaketta. Muistan miten keltainen suuri kuu peitti koko kaupungin. Puiston pensaiden varjot jäivät lyhyiksi, sillä kuu oli lähes kohtisuoraa kaupungin yllä. Tästä on paljon aikaa, enkä muista sitä enää kovin hyvin. Mistä olimme tulossa ja minne menossa. Oli yö tai hyvin myöhäinen ilta joka tapauksessa, kun ystäväni kanssa nojasimme puiston yli kaiteeseen ja katselimme kukkaistutuksia kuutamossa. Muistan, että päiväsaikaan pensaat olivat punaisina kukista, mutta kuutamossa värit katosivat tai muuttuivat tummiksi turkooseiksi. Magnolioitako ne olivat, jotka tuoksuivat niin. Vai olisiko se ollut oleanteri, en tunne kukkia niin hyvin. Vain kerran olen nähnyt jakarandan kukkivan, mutta se oli ylhäällä Edward seitsemännen puiston liepeillä ei Bairron rinteellä.
Matkallani Marian kanssa kävelimme kuutamoisena yönä läpi Raton pahamaineisen kaupunginosan. Raton piikkipuisto jäi vasemmalle, kun suunnistimme kohti kapakkaa. Puisto näytti tyhjältä, siellä ei ollut mitään liikettä. Laskeuduimme portaita ja kuljimme täysin autioita kujia, koko kaupunginosassa taisimme nähdä vain kolme kulkijaa. Kuu oli sillä kertaa Tejo-joen yllä ja valaisi lounaaseen viettävää rinnettä. Talot ja kujat portaineen kylpivät hämärässä valossa. Ovimies poltti tupakkaa kadun kulmassa ja tuijotti näkyä taivaalla. Muutama pilvi vaelsi verkkaisesti kuun ympärillä. Kadulla oli tupakansavua ja avoimesta ovesta kuului kapakan hälinä. Kun ovi sulkeutui oli taas aivan hiljaista. Kävelimme ohi, emme menneet sisään. Jatkoimme eteenpäin ja laskeuduimme mäkeä alas Avenidalle. Se oli se yö ja retki.
Olisinko kerran ollut täydenkuun aikaan Cascaisissa. Ehkä, tai sitten oli muuten vain hyvin valoisa yö. Ehkä se oli sama yö kun ystäväni kanssa roikuimme Bairron rinteellä puiston kaiteella. Ehkä tulimme silloin Cascaisista.
Minulla on liikaa muistoja tästä kaupungista, en pysty enää jäsentelemään niitä. Onko minun tullut aika unohtaa. Unohtaa ja alkaa kaikki alusta. Se tuntuu väärältä niitä ihmisiä ja asioita kohtaan, jotka muistan vielä selkeästi. Mutta ehkä se on oikein niitä asioita kohtaan, joita en enää muista selkeästi.
Pitäisikö minun hankkia uusia muistoja jo unohtuneiden ja epäselvien muistojen tilalle. Ihminen on rakennettu muistamaan, mutta myös sulkemaan ovia takanaan. Kumman vaihtoehdoista valitsisin nyt.

Alan pakata tavaroitani.