Paluu todellisuuteen

Taas kerran niin kuin jo niin monta kertaa ennenkin olemme matkalla. Helen on hyvä ystäväni jo vuosien takaa ja meillä on paljon yhteisiä intressejä vaikkakin olemme moni tavoin erilaisia ihmisinä. Tutustuessani häneen teimme yhteistyötä eräässä projektissa, olimme toki tavanneet ennen, mutta emme koskaan olleet puhuneet mistään henkilökohtaisista asioista ennen kuin vasta sitten kun projektin yhteydessä huomasimme että meillä on hyvin samanlaisia mielipiteitä ja että erilaisuutemme täydentävät toisiaan. Projekti onnistui osaltamme hyvin ja ilmeisesti se rohkaisi meitä tutustumaan toisiimme paremmin. Meillä oli yhteisiä ystäviä ja heidän kauttaan saimme mahdollisuuden tavata, tutustua paremmin ja keskustella myös jostain muusta kuin pelkästään projektiin ja työhön liittyvistä asioista. Helen oli jo heti alusta alkaen mielestäni erittäin fiksu nainen, hänellä oli hyviä mielipiteitä ja näkemyksiä jotka täydensivät omiani, joten tästä syystä myös yhteistyömme kantoi hedelmää. Kun sitten tutustuimme selvisi että meillä molemmilla oli myös yksityiselämässä haasteita ja voisinko sanoa jopa murheita joissa saatoimme näkemyksillämme ja kokemuksillamme täydentää toistemme ajatuksia. Kuvani Helenistä muuttui lyhyessä ajassa, sillä olimme molemmat hiukan sisäänpäin kääntyneitä emmekä juuri paljastaneet itsestämme muuta kuin tarpeellisen tullaksemme edes jotenkuten juttuun keskenämme.

Tästä kaikesta on jo monta vuotta ja nyt olemme taas yhdessä matkalla siinä samassa kaupungissa jossa tapaamme käydä yhdessä. Minä kerroin tästä kaupungista hänelle ja ehdotin ensimmäistä matkaa, nyt olemme jo neljännen kerran täällä. Helen on nopea oppimaan ja nyt hänkin kulkee täällä jo kuin kotonaan. Syömme yleensä illallista tietyissä samoissa paikoissa joiden menun tunnemme hyvin ja tiedämme tarkkaan mitä missäkin kannattaa syödä. Siispä suuntaamme sivukadulle tiettyyn ravintolaan jossa syömme tietyn illallisen perinteisen pitkän kaavan mukaan. Alkupaloina on valkosipulissa paistettuja jättikatkarapuja ja pääruoka on kalaa. Nautimme pullon viiniä ja jälkiruuaksi tietyn kakun ja viinin, joka on jo muodostunut traditioksi. Joskus voimme ottaa viinin myös aperitiiviksi, mutta silloin jälkiruuan kanssa tulee kahvi ja konjakki. Tänään se on kuitenkin viini, emmekä ota aperitiivia.

Helenistä on vuosien varrella tullut minulle tärkeä. Ostoksilla, jos en aivan varmasti tiedä mitä valitsen, luotan hänen arvostelukykyynsä. Hänen ansiostaan minulla on upeita kenkiä, laukkuja ja jakkupuku jollaista ei juuri tule vastaan kun liikun tärkeissä tapahtumissa. Värimaailman suhteen Helen on tarkka ja hänen vaistonsa sanoo varmasti mitä voi yhdistellä ja mitä ei. Voin siis olla aika huoleton hänen seurassaan, sillä vain yksi kysymys riittää ja tiedän mitä valitsen. Oma epätietoisuuteni ei siis rasita minua silloin kun hän on läsnä. Joskus voin jopa laittaa hänelle viestin ja kysyä mitä puen päälleni tiettyyn tilaisuuteen. Hänellä on aina vastaus valmiina, sillä hän tietää mitä olen yhteisillä ostosmatkoillamme hankkinut ja opastaa minua täydelliseen valintaan niin hankintahetkellä kuin jälkeenpäin. Meillä on erilainen tyyli, mutta olen huomannut että joskus teen hankintoja myös hänen tyyliään mukaillen. Se johtuu ehkä osin siitä että hän on makutuomarinani, mutta myös siitä että tyylimme tavallaan kuin hiukan lähestyvät toisiaan kun liikumme yhdessä. Emme voi erottautua kovin paljon sillä tyyliemme tulee myös sopia yhteen tai ainakin täydentää toisiaan sopivalla tavalla.

Mielestäni Helenillä on aika kallis maku, joskus hän ostaa kalliita vaateita tai kenkiä jonka ostoksen eteen hän joutuu tekemään paljon töitä ja säästämään ehkä jostain muusta. Hänen kanssaan myös minä olen joskus tuhlailevaisempi kuin muuten, mutta jätän sitten ehkä jotain muuta hankkimatta koska kaikki hankinnat eivät ole niin tärkeitä. Minulla on jo kaikkea ja sitä mitä ei ole minulla ei olisi varaa hankkiakaan. Shoppailemme paljon, istumme kahviloissa tuntitolkulla ja iltaisin syömme hyvin. Näillä matkoilla olemme aika tuhlailevaisia, mutta matkat ovat meille lomaa ja irrottautumista ankeasta arjesta joten se ei siis tunnu mitenkään väärältä. Vaikkakin tapamme elää näin ei mielestäni olekaan aivan oikein. Näillä matkoillamme syömme enemmän kuin tienaamme joten onneksemme näitä tilaisuuksia tulee harvoin. Olen yrittänyt päästä eroon pahoista tavoistani, mutta tämä tapa minulla edelleen on. Tiedostan että tämä ei ehkä ole täysin oikea tapa, mutta annan sen itselleni anteeksi, sillä ihmisellä on aina jokin pahe ja tämä on niistä ehkä kuitenkin se pienin. Vai onko.

Syömme tänään siis kalaa, se on miekkakalaa josta kumpikin pidämme erityisen paljon. Aikanaan kun tutustuin tähän herkkuun en tiennyt että miekkakala on yksi maailman uhanalaisimmista lajeista ja syömällä nytkin sitä teen suuren rikoksen ympäristöä kohtaan. En enää nykyisin kovin mielelläni tilaa sitä, mutta ajattelen nytkin että kala on jo joka tapauksessa tapettu, joten jos jättäisin sen valitsematta listalta se ei vaikuttaisi enää mitään tämän nimenomaisen kalan kohdalla. Ja silti tiedän että tämä on väärin, jokaista tilausta kohti varasto täydennetään ja joku kala jossain tarttuu ehkä nytkin verkkoon. Kenties huomenna miekkakaloja ei enää ole. Vaivun ajatuksiini, mutta syön nyt kuitenkin vannoen että tämä saa jäädä viimeiseksi kerraksi. En ole kertonut tästä Helenille mitään sillä hän rakastaa miekkakalaa. Tiedän että minun pitäisi kertoa hänelle pian, mutta odotan sopivaa hetkeä. Ehkä se on silloin kun hän ei ole täysin tyytyväinen nauttimaansa kalaan, ehkä silloin voisin kertoa miten uhanalainen se on ja että sen tilaaminen on suoranainen rikos elämän monimuotoisuutta vastaan. Helen ei ehkä ajattele niin, mutta voisiko hän uskoa ja ymmärtää minua, en tiedä. En mieti sitä nyt, mutta minun on tehtävä päätös jossain vaiheessa niin omalta osaltani kuin kerrottava myös hänelle. Puhumme paljon ja luotamme toistemme mielipiteisiin, mutta onko tämä asia johon hän voisi suhtautua vakavasti.

Tämä matka on paluuni todellisuuteen. Kaikki kokemani on hyvin henkilökohtaista enkä juuri kerro ajatuksista muille. Mietin paljon, mutta jätän sanomatta suoraan sen mitä mielessäni liikkuu. Olen kuin olisin harhautunut polulta ja nähnyt rikoksen ja olisin sen ainoa todistaja. Näin ei ole, tiedän että kaikki ovat nähneet jotain ja jokainen voi todistaa omalta osaltaan jotain. Minusta tuntuu kuitenkin siltä että olen nähnyt jotain enemmän, kokenut jotain enemmän ja minun on kerrottava siitä muille, mutta miten. Miten kertoa ja mitä kun en itsekään tiedä aivan tarkkaan mikä on tärkeää ja mikä ei. Voisivatko he edes ymmärtää minua. Päätän aloittaa kalasta ja Helenistä, jos hän ymmärtää voin jatkaa askel askeleelta ja matka matkalta avautumalla yhä enemmin ja yhä useammalle. Kenties kokemukseni ohjaavat minua toimimaan oikein ja ymmärrettävästi.

Sitä odotan ja toivon, siihen minun tulee uskoa.

Lähtö

Jää hyvästi Mindelon. Minä tulen muistamaan tämän hetken aina. Niin kuin muistan hänet, muistan sinut, muistan nämä päivät.
Laiva irtautuu laiturista. Satama ja kaupunki loittonevat minusta pikkuhiljaa. Näen kaiken nyt vielä selkeästi, kaupungin silhuetti piirtyy lähtemättömänä muistiini. Rantaviiva jää taakseni ja mainingit saavat sen keinumaan.
Aallot lyövät yhä voimakkaammin laivan kylkiin. Laskeva aurinko sokaisee minut ja satama, kaupunki, rantaviiva ja saaren huiput sulautuvat yhteen. Jäljelle jää vain kaukainen piste horisontissa.

Kaipaus jää, mutta en odota enää mitään. Olenko jo kaiken saanut, kaiken nähnyt ja jo nyt valmis luopumaan kaikesta.
Minulla on muistoja, paljon muistoja. Miksi kaipaisin enää mitään, sillä kaiken voi kokea ensimmäistä kertaa vain kerran. Seuraavalla kerralla kaikki on jo erilaista ja toisin, mikään ei ole niin kuin ennen.

Mutta mitä jos saisit omistaa kaiken kokonaan. Jos saisit omistaa hänet kokonaan, mitä tekisit. Palvoisitko häntä päivin ja öin. Tekisitkö kaiken hänen vuokseen, olisitko onnellinen ja ennen kaikkea olisiko hän onnellinen, onnellisempi kuin kenties nyt on. Vai lähtisitkö pois. Pakenisitko, sillä omistaa kokonaan, eikö se ole liikaa yhdelle ihmiselle yhdessä elämässä. Lähtisitkö etsimään ja löytämään yhä uusia asioita, uusia paikkoja ja ihmisiä, joita voisit omistaa. Haluaistiko kenties omistaa yhä enemmän ja enemmän, paikkoja ja ihmisiä. Kokemuksia.

Yö laskeutuu Atlantille. Viileä suolainen tuuli puhaltaa vasten kasvojani. Tuuli on kosteaa, mutta ei tuo pisaroita kasvoilleni. En siis itke, sillä täällä ei voi itkeä salaa niin kuin siellä, missä lokakuinen tuuli piiskaa sateen kasvoille.

Sydämeni on täysi. Olen onnellinen. Hymyilen itsekseni, nauran ja poskelleni vierähtää kyynel, saa täyden muotonsa, kristallipallon ilmeen, jolla on hämmästyttävä kyky heijastaa sekä mennyttä että tulevaa.

Raisa

Tapaamme sattumalta kadulla, hän kysyy minulta jotain ja pian huomaan että hän puhuu muutaman sanan kieltäni. Raisa on temperamenttinen, hiukan melankolinen, mutta räiskyvä persoonallisuus. Hänen aksenttinsa on outo, mutta pidän siitä ja huomaan että se jopa tarttuu minun puheeseeni. Nauramme paljon ja hän yrittää opettaa minulle muutaman sanan omaa kieltään. Traaginen kohtalo on johdattanut hänet tänne, hän puhuu siitä dramaattisesti ja vahvasti eläytyen. Hänen silmänsä kostuvat joskus, mutta hän ei itke. Minulla taas kyyneleet joskus valahtavat poskelle kun kerron itsestäni ja omasta taustastani. Meillä on jotain yhteistä.

Hän kutsuu minut kanssaan illalliselle, tapaamme baarissa joka on sisustettu vanhaan tyyliin. Tummaa samettia ja korkeaselkäisiä suuria nojatuoleja. Nautimme aperitiivit ja Raisa polttaa savukkeen. Harmaa savu levittäytyy pöydän ylle ja peittää tumman sisustuksen verhoonsa. Paikalla ei ole paljon ihmisiä, mutta muutamissa pöydissä istuu pariskuntia ja joku yksinäinen kyyhöttää nurkassa lasi edessään. Taustalla soi tuntematon laahaava kappale joka saa minut melkein haukottelemaan, tämän paikan tunnelma tuntuu pysähtynee jollekin menneelle vuosikymmenelle. Emme puhu kovin paljon sillä molemmat vaikutamme hiukan väsyneiltä, niin Raisan kuin minunkin luomeni tuntuvat liikkuvan hidastetusti tässä uneliaassa ympäristössä. Meillä kummallakaan ei taida olla täällä yhtään tuttavaa, mutta katseemme harhailevat silti muihin pöytiin. Aperitiivi kuitenkin piristää meitä vähän, se saa vereni kiertämään ja luulen että Raisalle käy samoin. Alamme keskustella mitäänsanomattomista asioista ja naurahdamme joskus jollekin lapsukselle. Päätämme ottaa vielä toiset ennen siirtymistä ruokasaliin. Äänemme kohoaa ja huomaan että muut baarissa olijat alkavat kiinnittää meihin huomiota. Joku kulkee pöydän ohi ja aivan kuin kurottautuu valoon nähdäkseen keitä olemme. Hän ehkä olettaa tuntevansa meistä jommankumman tai sitten vaan harhailee etsien seuraa. Huomaan että nurkkapöydässä hiljaa kyyhöttänyt hahmokin piristyy ja ojentautuu nojaamaan pöytää, ehkä kuullakseen paremmin mitä me puhumme.

Raisa on tumma, mutta olen huomaavinani jokusen harmaan suortuvan hänen huolitellussa kampauksessaan. Silmät ovat kirkkaat ja tarkkaavaiset. Häneltä tuskin jää huomaamatta mikään, paitsi se että hänen toisen savukkeensa tuhka tipahtaa pöydälle. En huomauta mitään sillä katson ettei se ole korrektia, eikä sillä ole mitään merkitystä tässä tilanteessa. Tärkeämpää on ymmärtää elämää ja sitä miksi me olemme tässä, kaksi toisilleen vierasta, mutta kuitenkin jollain tavalla samanlaista ihmistä. Raisa ei ole vanha, mutta elämä on piirtänyt hänen kasvoilleen muutaman tuskaisen uurteen, se johtunee hänen kokemuksistaan. Vai pitäisikö sanoa suoraan kärsimyksistään, sillä hänen elämässään kaikki pöydät eivät ole olleet valmiiksi katettuja, hän on joutunut näkemään paljon vaivaa ja sitten aivan kuin yllättäen kohtalo on heittänyt hänet tähän, minua vastapäätä, keskustelemaan tuntemattoman ihmisen kanssa elämän karusta todellisuudesta.

Tunnen ajoittaista häpeää siitä että minulla on oikeastaan aina elämässäni ollut kaikki hyvin, jos nyt sellaista voi sanoa, mutta en ole koskaan joutunut kokemaan henkilökohtaisesti mitään suurta menetystä. Toki minunkin elämäni perustuu menetyksiin, mutta ne eivät ole koskettaneet minua henkilökohtaisesti vaan ovat aivan kuin henkilöhistoriaani. Ilman tiettyjä historiallisia tosiseikkoja minua ei olisi ehkä olemassakaan, jos olisi eläisin kovin erilaista elämää jossain toisaalla. Lähtökohtani olisivat olleet erilaiset ja minusta olisi tullut jotain aivan muuta. Pyörittelemme ajatuksia ja suhtaudumme molemmat ehkä hiukan kyynisesti nykyhetkeen, mutta näemme kaikessa jotain humoristista eikä historian painolasti masenna meitä. Yllättävää miten hyvin ymmärrämme toisiamme vaikka meitä edeltäneet sukupolvet olivat joskus vihollisia keskenään. Se ehkä sitoo meitä jotenkin yhteen. Kannamme menneisyyden taakkaa itsessämme ja haluamme ehkä tällä tuttavuudella pyyhkiä pois jonkun meitä painavan vanhan asian jota ei ehkä fyysisesti ole olemassakaan, mutta joka psyykkisesti vaikuttaa identiteettimme. Luulen että molemmat hyödymme tästä jotenkin, tämä tavallaan kuin vapauttaa meidät jostain vastaamattomasta kysymyksestä jota ei koskaan esitetty.

Siirrymme ruokasaliin meille varattuun pöytään ja jatkamme edelleen samasta aiheesta. Toki tarjoilija ja menu luo pienen tauon keskusteluumme. Illallinen on runsas ja maittava, nautimme sen hitaasti koko ajan keskeyttäen niin että ruoka on lähes kylmää kun laitan viimeisen palan suuhuni. Minusta tuntuu kuin olisin hieman humalassa ja miksi en olisi, sillä joimme kaksi aperitiivia ja pullollisen hyvää viiniä. Meistä on tullut kovin tuttuja tämän illan aikana, vaikka illallinen kesti ehkä vain kaksi tuntia. Tiedämme toisistamme paljon enemmän kuin osasin odottaa. Alan ymmärtää monia asioita paremmin, ymmärrän itseäni, ymmärrän lapsuuttani ja ehkä Raisan melankolia on tarttunut myös minuun, sillä olen hiukan surumielinen kaikesta. Itsestäni, Raisasta, tästä illasta ja ateriasta. En kuitenkaan kerro sitä hänelle, sillä en tiedä mitä sanoisin. Olemme tutustuneet, mutta silti joku erottaa meitä ja pelkään että jos kertoisin hän voisi ehkä ymmärtää väärin, jopa loukkaantua, joten en sano sanaakaan asiasta.

Ilta on pimennyt, tai on jo oikeastaan yö, kun kävelen pitkin hiljaisia katuja kohti hotellia. Ajattelen mitä tästä kertoisin, jos kertoisin tästä jollekulle. Olisiko kukaan edes kiinnostunut ja merkitsisikö se kenellekään muulle mitään. Ehkä ei. Tämä ilta ja koko päivä kuitenkin muutti minussa jotain, jotain joka on ollut syvällä sisälläni syntymästä asti. Olen taas ehkä hiukan viisaampi itseni suhteen, mutta maailma ympärilläni on se sama. Mikään muu ei ole muuttunut.

Rannalla

Tämä on pieni kylä, muutama talo, pari kauppaa, pankki ja hotelli. Kylään tulee kolme paikallisessa mittakaavassa suurta tietä, joten lähistöllä täytyy olla runsaasti asutusta, miksi muuten täällä olisi kaksi kauppaa ja pankki. Talot on ripoteltu osin järjestelmällisesti teiden varsille, mutta osa epämääräisesti rannan tuntumaan ja hiukan korkeammalle mäen rinteeseen. Hotelli on rannalla kahdessa tasossa ja siitä pääsee suoraan rantahiekalle. Hiekka on valkoista ja pehmeää. Se ei ole kuumaa vaikka aurinko paistaa siihen koko päivän. Tämä ei ole uimaranta vaan vedessä rannan tuntumassa kelluu pieniä ja vähän suurempia kalastusaluksia ankkurissa. Rantaan on ajautunut verkkoihin tarttunutta levää ja rikkoutuneen verkon riekale. Vesi on lämmintä, noin 25 asteista, ja houkuttelevaa. Hiekassa vesirajan tuntumassa on pieniä kirjavia kiviä aivan kuin millä tahansa rannalla. Ranta syvenee ensin loivasti, mutta sitten jyrkkenee nopeasti. Tämä saari on vuoren huippu ja vain muutaman sadan metrin päässä voi olla jo kilometrin syvyistä. Olen siis vuoren huipulla mutta samalla meren rannalla, mietin.

Tätä saarta reunustavat lukemattomat hiekkaiset poukamat ja paikoin on korkeita kallioita. Tuulisella puolella meri huuhtoo hiekkaa edestakaisin ja ranta voi näyttää hyvinkin erilaiselta eri päivinä. Aallon paiskautuessa vasten korkeaa kalliota pärskeet ja vaahtopää nousevat joskus kymmenien metrien korkeuteen. Terävät seinämät rikkovat aaltoja sumupilviksi jotka nousevat ylös rinnettä ja kallion kielekkeillä ja koloissa kasvaa kauniin kirjavia pensaita ja kukkia. Mietin kukkivatkohan ne aina, vai vain nyt. Onko jokin tietty vuodenaika jolloin täällä ei ole kukkia vai onko jokaisella vuodenajalla omat kukkansa. Vesi on hyvin suolaista joten tuntuu oudolta että kasvit voivat kasvaa sen vaikutuksesta, ovatko ne kenties jonkinlaisia vesikasvien muunnoksia jotka ovat sopeutuneet suolaiseen veteen. Toisaalta kun vesi muuttuu sumupilveksi suolaisuus ehkä haihtuu siitä ja vedestä tulee puolimakeaa murtovettä. Leikin ajatuksilla ottamatta selvää niiden todenperäisyydestä. Annan mielikuvitukseni keksiä tarinoita niin kasveista, eläimistä kuin tästä saaresta. Huomaan että tämä paikka saa minut hiukan kuin luovalle tuulelle ja mielessäni liikkuu tarunomaisia ajatuksia joilla ei välttämättä ole mitään todellisuuspohjaa.

Välillä pulahdan ajatuksissani syviin vesiin. Kun katson vuorten rinteitä ylös ajattelen että tämä saari jatkuu samalla lailla myös alas syvälle meren pohjaan. Rinne on ehkä samalla lailla karkeaa ja poukkoilevaa myös veden pinnan alla. Jossain pohjassa on ehkä kraatteri josta pulppuaa yhä kuumaa laavaa joka lämmittää kylmän pohjaveden kiehuvan kuumaksi. Tiedän että siellä on silloin elämää, kovin erilaista kuin täällä rannalla ja saaren rinteillä. Ajattelen maailmaa kuin nurinpäin käännettyä sukkaa ja alan hymyillä itsekseni kaikille pienille hassuille ajatuksille joita se tuo mieleeni. Menemättä kovin syvälle tähän satuun kerron vain kuvitelmastani että kalastusveneistä heitettäisiinkin verkot ilmaan ja kalastettaisiin maanpäällistä saalista. Tästä tulee mieleeni Ihmisten Kalastaja, kertomus tai oliko se peräti kirja, en muista nyt. Oliko sen kenties Zamjatin tai joku muu, en jaksa muistaa nyt.

Rannalla on hiljaista ja rauhallista aivan niin kuin koko kylässä. Ihmisiä näkyy vähän liikkeellä, nyt lienee keskipäivän aika ja kaikki ovat vetäytyneet sisätiloihin. Ehkä lounaalle tai lepäämään. Kalastajat liikkuvat varhain aamulla tai öisin, joten veneet keinuvat unisina lempeillä mainingeilla. Aallot eivät osu tähän poukamaan, sillä tuuli tulee vuoren takaa ja ilma on rannantuntumassa lähes tyyni. Tämä on idyllinen pysähtynyt heti, uskallan tuskin hengittää sillä raikkaan ilman vetäminen keuhkoihin tuntuu humalluttavalta ja pelkään menettäväni tajuni jos nautin sitä liikaa. Nautinko ehkä liikaa tästä hetkestä, jos näin on, tulee paluu todellisuuteen olemaan entistä vaikeampaa. Tummat pilvet nousevat ajatuksiini kun ajattelen sitä. Jos irrottautuu liikaa todellisuudesta voi kadottaa tien takaisin. Eksyy tai ei löydä enää perille. Entä jos ei enää haluakkaan palata, jos aivan kuin huumattuna haluaa vain jatkaa, eksyä ja harhailla ilman päämäärää. Se ajatus tuntuu kiehtovalta, mutta se ei ole mahdollinen ainakaan nyt.

Ehkä joskus myöhemmin.

Abi

Tapaamme sattumalta kaupassa. Hän esittelee itsensä kohteliaasti, hymyilee, kättelee ja nojautuu eteenpäin kuin kumarrukseen, mutta se ei välttämättä ole kumarrus, se on liike jonka hän tekee lähes aina kun sanoo jotain, sen tulen huomaamaan myöhemmin. Abigail lienee hänen nimensä, en saa siitä täyttä selvyyttä sillä hän puhuu nopeasti ja nielaisee sanan lopun. Kaikki kuitenkin kutsuvat häntä vain Abiksi, sen tulen huomaamaan kun liikumme yhdessä. Hän vaikuttaa jo heti alussa hyvin tasapainoiselta ja asialliselta, vaikkakin hymyilee koko ajan ja silloin tällöin naurahtaa äänekkäästi, joka saa hänet kuulostamaan hiukan humoristiselta. Hän on aika lyhyt, hoikka ja hänellä on erityisen kauniit kädet. Se herättää huomioni heti kun hän alkaa puhua kanssani. Hän piirtää loivia kaaria ilmaan puhuessaan ja hänen pitkät, hoikat pianistin sormensa suorastaan häkellyttävät kauneudellaan. Abi hehkuu itseluottamusta, on avoin ja iloinen, ja silti hän on minun länsimaiselta näkökannaltani katsottuna vain ihan tavallinen köyhä poika. Abilla on työ, mutta se riittää tuskin itsensä elättämiseen. Toki hän auttaa perhettään niin paljon kun voi. Hänellä ei ole mitään muuta omaa kuin vaatteet päällään, mutta se ei tee häntä onnettomaksi, päinvastoin hän vaikuttaa hyvin onnelliselta.

Abin katse on avoin ja hänen tummat silmänsä pursuavat rehellisyyttä. Hänellä ei näytä olevan mitään salattavaa, päinvastoin hän on avoin molempiin suuntiin. Mielenkiinnolla hän kuuntelee minua, tekee kysymyksiä ja rekisteröi jokaisen asian tarkasti mieleensä, sen tulen huomaamaan myöhemmin. Tällaisia ihmisiä en ole tavannut kotona, mutta täällä heitä tuntuu olevan paljon. Jokainen paikallinen johon saan kielestä ja kulttuurieroista huolimatta edes jonkinlaisen kontaktin on hyvin samankaltainen kuin Abi, mutta Abi on vielä enemmän. Hänestä hehkuu hengen kirkkaus, aivan kuin hänen yllään leijuisi jonkinlainen sädekehä. Se on ehkä minun itseni luoma kuva hänestä ja perustuu minulle opetettuun kristilliseen käsitykseen, mutta se on minun tapani hahmottaa maailmaa ympärilläni enkä voi sille mitään. Elämä on tehnyt minusta tällaisen, mutta kun itse tiedostan sen, siitä ei liene mitään haittaakaan.

En haluaisi asettaa tätä uutta ystävääni millekään korokkeelle, en nostaa häntä muiden yläpuolelle, mutta hänen persoonansa tekee hänestä poikkeuksellisen miellyttävällä ja kiinnostavalla tavalla. Ehkä se on kulttuuri, ehkä se on luonne, mutta en voisi kuvitella häntä kotimaahani. Hänet murjottaisiin siellä, hänen kauniit kätensä pakotettaisiin johonkin sellaiseen mitä hän ei halua ja hänen kasvoiltaan pyyhittäisiin ilo ja onni jauhamalla hänet henkisesti rikki byrokratian rattaissa. Ajattelen tätä kauhulla kun pelkään että hänen kaltaiselleen kävisi näin.

Abi tekee paljon töitä, joten hänellä on vähän vapaa-aikaa. Minusta tuntuu kuin hän tuhlaisi aikaansa ja elämäänsä tutustumalla minuun, sillä minulla ei mielestäni ole mitään hyvää annettavaa hänelle. Minulla voi olla enemmin rahaa ja maallista omaisuutta jonkin verran, mutta minusta tuntuu että se on jo tuhonnut minunkin iloni ja onneni, joten en missään tapauksessa halua saattaa ystäväni kaltaisia ihmisiä tähän samaan tilanteeseen. Eikä Abi pyydä mitään, hän ottaa vastaan sen mitä hänelle kerron ja antaa minulle paljon juuri asenteella ja ilollaan. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, sillä saan häneltä niin paljon eikä minulla ole hänelle mitään vastalahjaa tai palvelusta annettavanani.
Mutta ehkä se riittää, ehkä minä olen Abille niin kuin Carlo oli minulle, kuvastin jossa hän voi nähdä itsensä täydellisenä. Minun kuvassani hän ehkä näkee miten paljon onnellisempi hän on, köyhä poika jota eivät maailman murheet paina. Hänen murheensa ovat perustasolla, kuten miten saada työtä jotta voi lahjoittaa rahaa perheelleen ja huolehtia heistä. Minä huolehdin tuskin itsestäni, olen koko ajan aivan kuin jonkun muun armoilla ja Abi auttaa minua monissa käytännön tilanteissa pyyteettömästi. Aivan kuin hän säälisi minua kun hän huolehtii minusta kaikkien läheistensä ja ystäviensä lisäksi. Hän on helmi kivisydämisten ihmisten maailmassa, alan verrata häntä pyhään mieheen, joka ei ole minulle tyypillistä. Jos jotain pyhää tässä maailmassa on, se on Abin kaltaisissa ihmisissä, heissä joilla ei ole mitään muuta kuin heidän onnensa ja kykynsä pyyteettömästi auttaa muita.

Hän on jalokiven kaltainen aarre ihmisviidakossa jossa kaikki tuntuvat ajattelevan vain omaa etuaan. Hän on pyhä mies.

Bussimatka

Paljeovi ei toimi, astun askelmat ylös bussin käytävälle. Vapaita paikkoja ei ole monta ja bussissa istuvat ohjaavat minua taakse. Lattiassa on reikiä ja he osoittavat minulle eleillään mihin kohtaan astua. Katseen harhaillessa bussin lattiassa kiinnitän huomioni kanssamatkustajien jalkoihin. Nahkasandaaleja ja tomuisia varpaita, ei yhtään umpinaista kenkää. Muutamat paljaat jalat pilkistävät kankaan alta, mutta sääriä ei juuri näy. Istun vapaalle paikalle, penkki on nuhruinen ja kulunut. Ikkunat ovat auki tai niitä ei ole ollenkaan. Se ei sinänsä haittaa sillä niin ulkona kuin sisällä on kuuma. Minua hämmentää ystävällinen huolenpito, ihmiset osoittivat minulle lattian heikot kohdat ja huolehtivat että saan hyvän istumapaikan. He puhuivat jotain mutta en ymmärtänyt sanaakaan, eleet ja ilmeet puhuivat puolestaan. Bussi lähtee ovi auki ja avoimista ikkunoista tulvii virkistävää viimaa.

Tie kiemurtelee pitkin meren rantaa. Oikealla on mäkiä, notkoja ja kauempana siintää vuoria. Vasemmalle jää meri, sininen ulappa ja paikka paikoin rantaan iskeytyviä valkoisia vaahtopäitä. Maisema on karun kaunis eikä puita juuri ole, vain muutamat matalat pensaat koristavat maisemaa. Asutusta ei juurikaan näy, mutta rinteillä vilahtaa aika ajoin vuohilaumoja ja joskus lauman mukana on paimen. Hiukan kuoppainen tie kiemurtelee eteenpäin ja kauempana rannalla näkyy kylä. Kylä on kyhätty hiekkarannan tuntumaan ja maihin on vedetty muutama kalastusvene. Rakennukset ovat valkoisia tai harmaita, kaukaa katsottuna auringossa ne näyttävät puhtailta ja siisteiltä. Rannalla näyttää olevan muutama ihminen, mutta näin kaukaa en voi hahmottaa ovatko he lapsia vai aikuisia. Ovatko he kenties uimassa vai töissä. Kylää ei ole merkitty karttaan eikä sillä siis ole edes nimeä, ainakaan minä en tiedä mikä se on.

Bussi pysähtyy silloin tällöin tien varteen ja joku jää pois. Kun yritän kurkottaa ikkunasta katsomaan mikä paikka on ja minne hän menee, näen vain samanlaista autiota maisemaa kuin koko matka tähän asti on ollut. Pois jäänyt kulkija kuitenkin lähtee määrätietoisesti kulkemaan jotain poluntapaista kohti nummia ja vuoria. Tien varressa ei ole viittoja eikä liikennemerkkejä. Ei kilometripylväitä eikä pysähdyspaikkoja. On vain tie joka jatkuu kohti tuntematonta. Minne se johtaa ja päättyykö se on minulle arvoitus. Kylä tulee lähemmäs ja hahmotan rannalla niin lapsia kuin aikuisia. Lapset leikkivät juosten aaltoihin ja takaisin rannalle. Aikuiset näyttävät suoristavan verkkoja tai jotain nuotan tapaista. Kylä alkaa näyttää nuhruiselta ja talot näyttävät olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Ikkunat ovat vain mustia aukkoja eikä missään näy tuulessa liehuvia ikkunaverhoja. Näyttää että taloissa ei ole edes ovia.

Bussin jarrut kirskuvat kun se laskeutuu pieneen alamäkeen, ylittää joen yli menevät sillan ja nousee loivaan ylämäkeen. Pakoputkesta tupruava paksu savupilvi tulee sisään avoimista ikkuna-aukoista kun bussi hädin tuskin pääsee ylös mäestä. Mäen päältä näkyvät ensimmäiset tienvarren talot joita jatkuu aina kylään saakka satunnaisin välein. Talojen ympärillä kasvaa hedelmäpuita ja joidenkin rakennusten vieressä on karsinoita ja aitauksia. Yhtäkkiä mäen nyppylän päällä juoksee lauma hevosia. Lähes valkoisia hiukan harmaankirjavia suuria ja voimakkaita eläimiä. Bussi pysähtyy nyt melkein jokaisen talon kohdalle ja joku jää pois.

Tulemme kylään, se on paljon suurempi kuin miltä se kaukaa tieltä katsottuna näytti. Taloja on paljon, tämä on melkein kaupunki. Talot ovat suurempia kuin kuvittelin ja niissä on kaikissa puiset avoimet ikkunaluukut ja koristeellisesti veistetyt ovet. Tien poskessa aivan kylän rajalla on korjaamo. Autoja, moottoripyöriä ja polkupyöriä. Tie levenee ja bussi pysähtyy, jäämme kaikki pois. Abigail, luulen että se on hänen nimensä vaikka kaikki kutsuvat häntä vain Abiksi, opastaa minut kylään. Abi puhuu vähän englantia ja täydentää puhettaan ranskankielisillä sanoilla, joten ymmärrämme toisiamme kohtuullisen hyvin. Laskeudumme mäkeä rantakadulle, jos sitä nyt kaduksi voi kutsua. Talojen edessä on penkkejä ja miehet istuvat ulkona pieninä ryhminä. He keskustelevat joskus kiivastikin viittoillen käsillään. Eräästä avoimesta ovesta tulee ruuan tuoksu, se on ilmeisesti ravintola. Ravintola, baari, ruokala, vai miksi sitä ikinä täällä kutsutaankaan. Astumme avoimesta ovesta sisään. Paikka on kalustettu karkeilla puisilla kalusteilla, mutta pöydät ovat puhtaat ja siistit. Valo tunkeutuu sisään avoimista ikkunaluukuista ja mereltä tuleva tuulenvire viilentää huoneen mukavasti. Istumme pöytään.

Pöytään tuodaan leipäkori ja karahvi. Lasit, mutta ei aterimia. Hetken kuluttua tarjoilija tuo tazinepadan keskelle pöytää ja nostaa kannen. Höyry nousee avoimesta padasta ja huoneen täyttää hiukan imelä mausteinen tuoksu. Leipäkori kiertää pöydässä ja laseihin kaadetaan tummaa juomaa. Se näyttää aivan viinimarjamehulta, mutta lienee paikallinen viini. Viini on tummaa kuin veri, hiukan harmaantuneissa kuluneissa laseissa se ei helmeile niin kuin ne lukemattomat viinilasilliset joita olen nauttinut kynttilänvalossa. Olen hiukan epävarma, sillä en tunne pöytätapoja. Ilmeisesti vanhin aloittaa, mutta kuka hän on en tiedä. Koska olen vieras enkä tunne tapoja joku aloittaa. En tiedä olisiko minun pitänyt olla ensimmäinen, mutta oletan että jos, saan virheeni anteeksi sillä enhän tunne tapoja.

Meitä on kai viisi jotka syömme samasta padasta. Otteeni leivästä on hiukan haparoiva, sillä olen tottunut veitseen ja haarukkaan. Liha on mausteista ja mureaa. Leipä on tuoretta ja makoisaa. Tunnen miten vesi herahtaa kielelleni enkä edes tarvitsisi viiniä palan painikkeeksi, mutta maistan kuitenkin tummaa hiukan kirpeää viiniä. Tämä on paikallista, sitä ei ole pullotettu ja kuljetettu tuhansia kilometrejä ympäri maailmaa. Kaikki mitä tässä pöydässä on tulee vuorilta, nummilta ja merestä. Ehkä mausteet tuodaan kaupungista, en tiedä. Pöydässä ei ole mitään ylimääräistä, eikä tähteitä jää, joten kattaus on täydellinen ja ateria saatetaan loppuun hartaassa tunnelmassa ilman jälkeisiä.

Abi hymyilee koko ajan, hänen valkoinen hammasrivistönsä hehkuu valossa ja aina kun hän puhuu minulle hän katsoo minua kirkkailla iloisilla silmillään. Hänen täytyy olla hyvin onnellinen ihminen, ajattelen.

Patricia

Kun matkustaa tarpeeksi paljon alkaa tavata samoja ihmisiä uudelleen. Näin Patrician ensimmäisen kerran lentokentällä ja tapasin hänet viimeisen kerran lentokentällä. Toki näin hänet vielä myöhemminkin kerran, mutta emme edes kätelleet sillä näimme toisemme vain kaukaa ohimennen. Kun näin hänet ensikerran hänellä on punainen hattu, viimeisellä kerralla hän oli pukeutunut kirjavaan etniseen asuun. Hän oli myös tutkimusmatkailija omalla tavallaan, mutta tapamme oli erilainen.

Keskustelimme kerran pitkään ja olosuhteet huomioon ottaen hyvinkin syvällisesti. Luulen että ymmärsimme toisiamme hyvinkin. Meidän näkemyksemme ja kokemuksemme olivat saman suuntaisia joten meidän oli helppo keskustella ja ymmärtää toisiamme. Patricia oli mielestäni hyvinkin kypsä ja elämää laajasti tunteva ja ymmärtävä. Hänen näkemyksensä ja ajatuksensa täydensivät omiani sopivalla tavalla joten keskustelumme olivat hyvin hedelmällisiä. Opinko häneltä jotain, en tiedä, mutta aivan varmasti sain jotain. Jos ei muuta, niin vahvistusta omille käsityksilleni. Tällaiset tapaamiset ovat merkittäviä juuri siksi että voit vahvistaa omia näkemyksiäsi ja kenties korjata jonkin pienen puutteen tai erheen omassa ajattelussasi. Vaikka emme olleet samanlaisia meillä oli samanlaisia ajatuksia ja se teki meistä tärkeitä toisillemme.

Patricia oli selvästi vahva ja omintakeinen persoonana, joten hänen läsnäolonsa teki aina vaikutuksen niin miehiin kuin naisiin. Häntä kuunneltiin ja luulen että häntä myös ihailtiin. Hän ei ollut keskipiste, eikä tavoitellut sitä asemaa itselleen, mutta usein hän nousi esiin yllättävissäkin paikoissa ja tilanteissa. Jos näit hänet edes kaukaa tunsit hänen voimakkaan läsnäolonsa. Hän ei ollut välinpitämätön ketään kohtaan ja se teki hänestä kaikkien silmissä halutun. Jokainen halusi vaihtaa hänen kanssaan edes muutaman sanan. Hän ei niinkään hakeutunut näihin tilanteisiin vaan hänet aivan kuin etsittiin käsiin. Minä en etsinyt häntä, hän vain istahti viereeni ja aloimme rupatella, ensin yksinkertaisista jokapäiväisistä asioista ja sitten keskustelun edetessä monitahoisista ongelmista ja erilaisista ratkaisuista. Kovin henkilökohtaisiin asioihin emme heti menneet, sillä molemmat olimme valinneet rooliksemme tietynlaisen salaperäisyyden. Koska näin oli lienee ollut selvää että myös avasimme verhot tutustuttuamme paremmin.

Kuten niin moni meistä myös me molemmat olimme eräänlaisia onnen etsijöitä, mutta etsimme erilaista onnea samasta paikasta. Jos meitä jokin tavanomainen aihe yhdisti, se oli ehkä musiikki. Sitten tuli ehkä taide, sitten kulttuuri yleensä. Syvällisimmissä keskusteluissa keskityimme ihmissuhteisiin, parisuhteisiin ja niiden ongelmiin. Kovin paljon emme toisillemme kertoneet, sillä vaikutti siltä että molemmilla oli omat katkerat ja osin ahdistavatkin kokemuksensa takanaan, ja niiden kaiveluun emme kumpikaan olleet halukkaita. Patricia oli upea tumma nainen ja hänellä oli paljon ihailijoita. Sellainen nainen joutuu tekemään valintoja elämässään ja jos tekee väärän valinnan siitä voi syyttää vain itseään, ei ketään muuta.

Patricia käytti naisellisen energiansa paneutumalla työhön ja taiteeseen. Jos hän ehkä etsikin, hän ei kertonut siitä suoraan, mutta oletan että hän ei edes etsinyt, hän luotti kohtaloon. Siinä mielessä olimme samanlaisia myös tutkimusmatkailijoina, meillä ei ollut mitään erityisiä tavoitteita vaan olimme avoimia kaikille vaikutteille. Ihailin häntä ja hänen tapaansa tehdä itsenäisiä valintoja niin työssä kuin vapaa-aikana. Hän vaikutti hyvin tasa-painoiselta ja voimakkaalta persoonalta, tuskin mikään voisi syöstä häntä raiteiltaan. Ja silti erään keskustelun aikana hän aivan kuin murtui hieman, hermostui ja alkoi sopertaa muutamia hallitsemattomia sanoja. En tiedä mitä siinä tapahtui. Olinko minä sanonut jotain joka suisti hänen ajatuksensa raiteiltaan, vai muistiko hän jotain, jättikö kenties jotain kertomatta.

Usein tapasimme vain ohimennen vaihtaen pari ystävällistä sanaa. Ne muutamat kerrat kun tapasimme niin että meillä oli mahdollisuus paneutua asioihin jäivät mieleeni kauniina muistoina. Joskus mietin mitä hänelle mahtaakaan kuulua tänään. Mille rannalle maailma on hänet kuljettanut ja onkohan hän onnellinen. Ja silti, jos hän tänään kävelisi minua vastaan, tuntisinko hänet vielä.

Tie

Tie nousee pystyyn ja on kivuttava ylös vuorenrinnettä. Ensin on tasaista ja sitten mäki pikkuhiljaa jyrkkenee. Lopulta on otettava varovaisia askeleita, tarkkaan arvioitava jalansija ja varottava irrottamasta yhtään kiveä rinteestä, sillä vyöryessään alas se saattaa osua takana tulevan jalkoihin tai ponnahtaa ilmaan, osua vartaloon ja suistaa kulkijan tasapainostaan. Ensimmäisenä kulkevan on kannettava huolta perässä tulevista. Hänellä on kaksinkertainen vastuu, löytää oikea reitti ja sopivat jalansijat sekä varoa vahingoittamasta takaa tulevia. Viimeisellä on helpompaa, hän voi seurata edellä kulkevan askeleita ja jos kivi ehkä vierähtää hänen jaloistaan alas rinteeseen se ei todennäköisesti vahingoita ketään tai mitään.

Alku on aina hankalaa, oppia kulkemaan tasaisen rauhallisesti, huomioida kuljettavan matkan pituus, jotta ei uuvu kesken matkaa. Reitti on valittava niin että paluu on mahdollinen uupuneenakin, jos sattuisi käymään niin että väsymys yllättää. Voisi kuvitella että alas päin kulkeminen on helpompaa, mutta niin ei ole. Kivi vierii alas painovoiman armosta, mutta ylös se ei nouse ilman apua. Ihminen ei voi vieriä alas vahingoittumattomana, joten hänen on kannettava myös itsestään kaksinkertainen vastuu.

Ylöspäin mennessä oppii nopeasti oikean tyylin ja tavan. On varottava innostumasta liikaa ettei tee mitään harkitsematonta. Luot katseen vain maahan etkä juuri näe mitä ympärilläsi tapahtuu. Keskityt täysin seuraavaan jalansijaan, tasapainotat kehosi ottamaan seuraavan askeleen ja ajatuksesi ovat kohta kokonaan maassa, kivissä ja askeleissasi. Alat hahmottaa maaperää ja sen koostumusta. Kivet ovat harmaita ja rapautuvat auringon, sateen ja tuule vaikutuksesta. Murentuva vuori ei muutu hiekaksi, se muuttuu vaan pienemmiksi kiviksi. Hiekkaan tarvitaan meren voimaa. Pysähdyn hetkeksi ja luon katseen taakseen. Mitä ylemmäs kiipeän sitä sinisemmäksi meri muuttuu. Aurinko muuttaa aallot jalokivenhohtoisiksi häikäiseviksi helminauhoiksi. Tuuli humisee pensaissa hiljaisuuden keskellä ja suuri lintu, kotka tai haukka, liitää ylhäällä taivaan sinessä. Kun katson alas polkua se näyttää mahdottomalta laskeutua ja alan empiä ylösnousun helppoutta verrattuna laskeutumisen vaikeuteen. Haluan kuitenkin jatkaa kaikesta huolimatta.

Ihmisellä on kummallisia tarpeita ja mieltymyksiä. Hän haluaa kiivetä ylös, tuijottaa koko matkan kompuroiviin jalkoihinsa ja sitten huipulla nähtyään kaiken ympäröivän kauneuden häntä alkaa hirvittää alastulon ongelmallisuus. Juuri kun olet saavuttanut päämääräsi ja voit nauttia saavutuksestasi, alkaa jo seuraava haaste askarruttaa mieltäsi. Esteettisen nautinnon hetket ovat häviävän lyhyitä verrattuna fyysisen ponnistuksen raskauteen. Ja silti matka ei ole turha. Salamannopeana välähdyksenä nähty maisema saa sinut ajattelemaan toisin. Todellakin aivan kuin salaman valaisema pimeys on hetken kirkas maisema, jää tämäkin kuva mieleeni avarana ja kauniina tauluna jonka muistoon voin palata myöhemmin yhä uudelleen ja uudelleen. Muisto ehkä haalistuu tai muuttuu ajan myötä. Et voi ehkä konservoida sitä enää niin kuin voisit konservoida taulun. Voit palata, mutta maisema on ehkä muuttunut, tai sitten sinä olet muuttunut ja näet toisin. Kauniit muistikuvat palauttavat sinut menneeseen. Hetkittäin olet kuin joku muu jossain toisessa ajassa.

Voit palata menneeseen, mutta tulevaisuutta et voi nähdä ja silti ihmistä kiinnostaa vain tulevaisuus. Suurimman osan ajastaan hän käyttää tulevan suunnitteluun pysähtymättä tähän hetkeen. Ja tämä hetki on aina läsnä, kanssasi tässä ja nyt. Keräämme muistikuvia, suunnittelemme tulevaa, mutta unohdamme itsemme tässä hetkessä. Olemmeko levottomia ja onnettomia vain siksi että näin teemme itsestämme itsellemme ulkopuolisia.

Kapuan ylös ajattelematta tulevaa.

Carlo

Hän on hiukan neuroottinen arvelen. Tapasimme sattumalta niin kuin matkalla on tapana. Meillä on jotain yhteistä, mutta ei mitään merkittävää, olemme vain kuin kuvastimia toisillemme kun vaihdamme pari sanaa. Hän pälyilee usein ympärilleen vähän epätietoisena paikasta ja ajasta. Hän kertoo tarinoita menneisyydestään. Hänen opintonsa katkesivat yllättävään sattumaan ja ala valitsi hänen, ei hän alaa. Hän on tutkimusmatkailija kuten minäkin, etsijä joka soisi löytävänsä, mutta ei mitään erityistä tiettyyn päämäärään tähtäävää. Välillä tuntuu kuin hän olisi eksyksissä itsenä kanssa, hapuillen hän etsii ovia avattaviksi ja suljettaviksi, mutta ei ole oikeastaan kiinnostunut mitä ovien takana on. Outoa, olenko minäkin kenties tuollainen.

Kuljemme yhdessä mutta yksin kumpikin. Emme ole tosillemme kovinkaan tärkeitä, olemme ainoastaan matkakumppaneita. Jokaisella on hyvä olla joku jolta varmistaa mitä kello on ja missä on länsi ja itä. Kuljemme yhdessä kuin huomaamatta toisiamme. Välillä kysymme jotain toisiltamme ja välillä katoamme toistemme näköpiiristä kuin tietämättä tapaammeko koskaan enää. Hänellä on huonompi suuntavaisto kuin minulla, hän tekee vähemmän huomioita ympäristöstään, tai jos tekee unohtaa ne. Opastan hänet postiin, jossa hän kirjoittaa kortin jollekin. Sillä aikaa minä mittailen katua kirkon edustalla ja seuraan miten ihmiset rakentavat jouluseimiä ja koristelevat kirkon edustaa.

Välillä istumme kahviloissa, samassa pöydässä, mutta erikseen. Emme tiedä toisistamme juuri mitään, mutta koen että meistä kumpikin etsii jonkinlaista turvaa toisestaan. Hän kirjoittaa muistiinpanoja päiväkirjaan, minä en tee niin. Molemmat kuvaamme paljon, mutta aivan eri asioita. Välillä hän tuntuu etäiseltä ja poissaolevalta, aivan kuin hän kaipaisi jonnekin, mutta en tiedä minne. Kadulla hän kulkee hieman hämillään ihmisjoukossa, kuin peläten että joku tarttuu häneen kiinni tai kysyy häneltä jotain. Hänen katseensa tuntuu harhailevan levottomana ympäriinsä, enkä tiedä mitä hän etsii, jos etsii. Kenties hän etsii pakotietä elämästään, joka ei ole ollut täydellinen. Kenen olisikaan. Joskus tuntuu kuin hän kokisi olevansa taka-ajettu, mutta kun katson taakse ei siellä ole ketään.

Ihmiset ovat arvoituksellisia monesta syystä. Joskus he ovat arvoituksellisia siksi että heissä on jotain erityistä ja kiinnostavaa. Joskus vain siksi ettei heistä saa selvää. Heidän tarkoitusperänsä ja tavoitteensa ovat epämääräisiä tai minulle tuntemattomia. Sille miksi me olemme täällä näyttäisi olevan aivan eri syy, mutta se syy voi olla myös sama. Katsomme asiaa eri lähtökohdista ja etsimme vastausta erilaisista vaihtoehdoista vaikkakin samasta paikasta.
Hänen levottomuutensa ei tartu minuun vaan tarkkailen häntä kuin vieras ja ulkopuolinen. Siksi meillä ei juuri ole yhteistä. Emme samaistu toisiimme. Ja kuitenkin hänen läsnäolonsa saa minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi kuin jos olisin yksin.

Laivalla kävelemme peräkkäin kahvilaan ja huomaan että ihmiset luulevat meidän kuuluvan yhteen. Istumme vierekkäisille vapaille paikoille ja kaikki olettavat meidän olevan joko pari, hyvät ystävät tai veli ja sisko. Saamme aina kaksi paikkaa ja meille tehdään tilaa. Ja kuitenkin tiedämme toisistamme vain hädin tuskin nimet ja suurin piirtein keitä olemme, mistä tulemme ja minne luulemme olevamme menossa. Tämä ei ole ystävyyttä, ei toveruutta, olisiko tämä matkakumppanuutta ja mitä se on.

Carlolla on harmaat silmät ja tukka repsottaa milloin mitenkin. Hän käyttää oudon näköistä hattua, sellaista jota minä en käyttäisi koskaan. Hän pukeutuu vähän mauttomasti, mutta kuitenkin asiallisesti olosuhteisiin nähden. Hänen kaikki varusteensa ovat hyvässä järjestyksessä eikä mukana ole juuri mitään tarpeetonta. Sen perusteella mitä tiedän hänestä voisin kuvitella hänet aivan erilaiseksi. Jos olisimme tavanneet New Yorkissa tai Pariisissa hän todennäköisesti näyttäisi aivan erilaiselta. Kuvittelisin hänet hillitysti pukeutuvaksi ja huolitelluksi. Olettaisin että hänen käytöksensä olisi rauhallinen ja elegantti. Ehkä tämä ympäristö tekee hänestä levottoman. Hän ei selvästikään näytä olevan täällä kuin kotonaan toisin kuin minä joka tunnen oloni täällä entistäkin levollisemmaksi.

Tällaiset kohtaamiset saavat minut miettimään miten erilaisia me ihmiset olemmekaan. En ehkä opi tuntemaan häntä koskaan, mutta opin tuntemaan itseni entistäkin paremmin. Näen itseni entistäkin eheämpänä hänen kuvastimessaan ja opin ymmärtämään kuka olen ja miksi olen täällä. Se että meistä ei koskaan tule elinikäisiä ystäviä ei ole tärkeää. Kun kuljemme yhdessä olemme kuin yö ja päivä jotka seuraavat toistaan. Se riittää yhdistämään meidät kun kävelemme sisään kauppahallin portista.

Tori

Pujahdan kaariportista sisään ihmisvilinään. Hätäisen näköisesti kyhätyillä pöydillä on hedelmiä ja vihanneksia siististi aseteltuna värikkäänä mattona. Kuumuudessa lepattavien kankaiden varjossa ne näyttävät loistavan auringon valoa kaikissa sateenkaaren väreissä siitäkin huolimatta että niiden yhteys elämänpuuhun on katkennut. Kuin viimeisillä voimillaan hedelmän kylki loistaa houkuttelevasti iskemään hampaansa siihen. Ota minut ja nauti, se tuntuu sanovan. Kaikkialla hyörii ihmisiä epämääräisessä järjestyksessä, jokainen on menossa eri suuntaan. Väistelemme toisiamme sulavasti ja tuskin hipaisen ketään kulkiessani kapeaa kujaa. Puheensorina ja huudahdukset täyttävät kuuman väreilevän ilman.

Eteeni lehahtaa parvi kanoja, ankkoja ja lintuja joita en edes tunnista. Kirjavia kaksijalkaisia siivekkäitä, osa häkeissä ja koreissa, osa vapaana käytävillä. Pöydällä on munakoreja, siemeniä ja mausteita, kaikki herkulliseen ateriaan tarvittavat ainekset samalla tiskillä hyvässä järjestyksessä mutta hiukan sekavanoloisesti länsimaalaisen käsitykseni mukaan. Porsaita on ahdettu matalaan karsinaan. Niiden vaaleat kyljet paahtuvat auringossa ja joku virittelee aurinkosuojaa karsinan päälle. Tiskillä on lihakoukuissa tuoretta juuri teurastettua lihaa. Takahuoneesta valuu pienenä purona tummanpunainen veren ja veden sekainen kuolemanvirta kohti jalkakäytävän viemäriä. Tuoksu on huumaava, elämää ja kuolemaa sekoitettuna saman lämpimään ilmanalaan. Tämä voisi saada jonkun voimaan pahoin, mutta kiiruhtaessani nopeasti paikan ohi se ei tee minuun sanottavaa vaikutusta. Hiukan ehkä outo olo hiipii sisuksiini, mutta määrätietoiset askeleeni ja värikkääseen väkijoukkoon kohdistettu katseeni saa ajatukseni pois tapahtumista ympärilläni.

Vastaan tulee aukio jolla on pöytiä ruokailijoineen. Väentungokseen tulee pysähtynyt hetki kun ihmiset istuutuvat pöytien ääreen nauttimaan herkullisen, tuoreen, vastavalmistetun lounaan. Mausteiden makea tuoksu tunkeutuu tajuntaani. Minulla taitaa olla hieman nälkä. Katseeni harhailee pöydissä, mutta jatkan eteenpäin pysähtymättä. En jää tähän.
Eksoottiset tuoksut ovat kiehtovia, mutta jokin minussa saa kaipaamaan puhtaanvalkoisia posliinilautasia ja teräksisiä puhtaita aterimia aseteltuna valkoisille liinoille. Mieleen pujahtaa muistoja kynttilöistä hämärässä pöydässä ja juuri avatusta keittokulhosta nouseva höyrykiehkura. Punaisen viinin hiukan ehkä tunkkainen tuoksu juuri korkin poksahtamisen jälkeen. Viipyilevä tumman rypälemehun kuplaton pinta kynttilänvalossa kirkkaana hehkuvan lasin takana. Herään taas kun olen melkein törmäämässä vastaantulijaan. Ryhdistäydyn, mumisen jotain anteeksipyytävää ja jatkan kohti seuraavaa kojuvanaa.

Värikkäitä kirjavia kankaita roikkuu kojujen katoista ja pöydät notkuvat kangaspakkoja. Jostain kuuluu poljettavan ompelukoneen tasainen nakutus. Nuori poika ompelee siististi leikattuja paloja yhteen, siitä tulee ehkä paita tai housut. En tiedä, kiiruhdan ohi yrittäen näyttää välinpitämättömältä ettei kauppias tarttuisi minua hihasta ja pyytäsi tekemään kauppaa. Heti kun kohdistan katseeni myyjään hän aktivoituu, hymyilee ja huudahtaa pari sanaa. Nyökään tai hymyilen hänelle ja jatkan määrätietoisesti eteenpäin. Ihmisvilinässä tulee rauhallisia suvantokohtia joissa ihmiset seisovat kojujen ympärillä suurina ryhminä, yritän kurkottaa katseeni heidän ylitseen nähdäkseni mitä mielenkiintoista pöydillä on. En kuitenkaan pysähdy vaan etsin katseellani ulospääsyä. Vihdoin näen kaariportin jonka edessä on kaksi jonoa, toisesta tulee ihmisiä sisään ja toisesta menee ulos. Jättäydyn jonon hännille odottamaan ulospääsyä.

Kadulla virtaa polveileva jono vanhoja rapistuneita autoja, muutamat kärryt ja polkupyöriä. Ilma on tunkkainen ja pölynharmaa. Aivan kuin olisin astunut muurahaispesästä polulle. Mihin suuntaan lähtisin, mitä etsisin seuraavaksi. Elämä on täynnä päämäärättömiä kysymyksiä jotka johtavat meidät seuraavaan paikkaan.

Alexandra

Alexandra on vielä kovin nuori. Hänellä tuntuu olevan hiukan ongelmia miesystävänsä kanssa, ehkä he eivät ole luodut toisilleen. Joka tapauksessa Alexandra on iloinen ja hyvin sosiaalinen nainen. Hän avaa keskustelun kanssani esteettömästi ja hyvin avoimesti kertoo itsestään. Vai kertooko, niin ainakin luulen. Hänen iloinen elämänasenteensa tarttuu minuunkin, vaikka olen ehkä alussa hieman varautunut häntä kohtaan. Hänen avoimuutensa ja minun peitelty salaperäisyyteni etsivät aihetta jossa kohdata. Voi olla että itsekin olin nuorempana jotain tuollaista tai sitten ei. Jos muistelen tarkemmin olen tainnut aina olla hieman varautunut ja välttänyt kertomasta avoimesti asioistani ventovieraille. Toisaalta se mitä Alexandra minulle kertoo ei välttämättä ole avoimuutta, ehkä hän minun välitykselläni haluaa luoda itsestään erilaisen kuvan kuin mitä todellisuus on.

Hänen ikänsä huomioon ottaen on ymmärrettävää että hän haluaa avautua ja kaipaa vastauksia omiin avoimiin kysymyksiinsä. Minä vastaan joskus suoraan kun minulla on vastaus valmiina, tosinaan vastaan hiukan kierrellen sillä en ole varma onko vastaukseni vastaus hänen esittämäänsä kysymykseen. En juuri tee vastakysymyksiä vaan olen mieluimmin hiljaa jos en tiedä mitä vastata. Keskustelumme on alussa hiukan hapuilevaa, sillä olen ajatuksissani, enkä osaa asennoitua oikein hänen kysymyksiinsä. Olemme kovin erilaiset ja meillä on siksi ehkä kovin erilainen näkemys asioista. Etsimme tietä avata keskustelu aiheesta joka on molemmille tuttu.
Huomaan pian että meillä on myös kovin erilaiset tavoitteet kommunikaatiolle. Toinen esittää kysymyksiä ja haluaa niihin vastaukset, kun taas toinen haluaa vain keskustella asioista eri näkökohdista katsoen.

Alexandralla on avoin ja iloinen asenne eikä hän kieltäydy puhumasta mistään aiheesta, mutta koska hän on kovin nuori hänellä ei ole näkemystä ja kokemusta niistä aiheista jotka ovat minulle läheisiä juuri nyt. En siksi puhu omista tarkoitusperistäni tai siitä miksi olen täällä, yritän löytää jonkun neutraalin aiheen joka sopii molemmille, mutta sen löytäminen on vaikeaa. Ehkä myös siksi että Alexandralla tuntuu olevan selkeitä tavoitteita keskustelun suhteen. Hän haluaa suoria vastauksia, hänellä on kyltymätön tiedonjano jota minä en pysty tyydyttämään. Jotain yhteistä meillä sentään on, mutta sitäkin katsomme eri suunnista ja näemme sen kovin eri tavalla. Kuitenkin aina kun olemme yhtä mieltä jostain asiasta tuntuvat molemmat saavan siitä lisää energiaa ja keskustelu jatkuu. Alexandra on hieman levoton, tai sitten minusta vaan tuntuu siltä. Ehkä hän on vain energisempi kuin minä. Hänellä on monta rautaa tulessa ja minun aivan kuin pitäisi puhaltaa ilmaa palkeisiin jotta tuli pystyy pehmentämään raudat taottaviksi. En tiedä onko hän tyytyväinen lopputulokseen mutta yritän parhaani. Ei minulla ole mitään menetettävää siinä jos voin antaa hänelle jotain, mutta se mitä hän haluaa voi olla jotain aivan muuta kuin mitä hän saa.

Koska olin joskus itsekin nuori, niin kuin hän nyt, minun on helppo ymmärtää hänen tiedonjanoaan. Mutta aika ja kokemukset ovat tehneet minut vieraaksi tavalle jolla hän kommunikoi. Tunnen olevani kuin etana joka lehdellä odottaa syksyn värien kirkastumista, tai kuin kilpikonna joka ui merivirran mukana ilman omaa tahtoa ja silti oletettavasti saapuu perille aikanaan. Ihmiselle erityinen piirre on se että hän voi verrata itseään hyvinkin erilaisiin eläimiin aina elämäntilanteesta ja vaiheesta katsoen. Tässä vaiheessa olen etana tai kilpikonnan, seuraavassa ehkä lintu tai kala. Nyt tuntuu että Alexandra on lintu ja minä olen kala. Jos hän on lokki tai albatrossin hän saattaa napata minut jos tulen liian lähelle pintaa. Siksi minun on uitava syvissä vesissä säästääkseni itseäni.

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta vaikka olimme erilaisessa elämänvaiheessa ja -tilanteessa uskon että meistä olisi hyvinkin voinut tulla ystävät. Aikojen saatossa olisimme oppineet ymmärtämään tosiamme ja hän olisi ehkä antanut minulle hiukan enemmän aikaa harkita vastauksiani. Nyt tuntuu että hän tarkoittamattaan pahaa jopa hieman ahdisti minua. Jossain toisessa tilanteessa olisin hyvinkin voinut hyväksyä sen, mutta nyt aivan kuin pakenin salaperäisen verhon taa ja jätin kertomatta monta asiaa jotka jossain toisessa tilanteessa olisin aivan hyvin voinut hänelle kertoa. Ehkä on parempi näin. Hän olisi voinut ahdistua jos olisi tiennyt kaiken mitä ajattelin ja miltä minusta juuri silloin tuntui. Luulen että molemmat jälkeenpäin olemme silti tyytyväisiä vaikka vaihdettuihin sähköpostiosoitteisiin ei koskaan tullutkaan viestejä, emmekä koskaan enää kuulleet toisistamme.

Silloin kun ihmisten päämäärät ja tavoitteet eivät kohtaa heidän yhteytensä on kuin katkeileva puhelinlinja. Ymmärrät sanan sieltä täältä, mutta sanoma jää vajaaksi. Voit yrittää ymmärtää, mutta ymmärrät omalla tavallasi etkä koskaan voi täysin varmasti tietää mitä toinen tarkoittaa. Vai tarkoittiko hän oikeastaan mitään, ehkä hän vain halusi jakaa kanssasi yhden tyhjän vähäpätöisen hetken aivan kuin täyttääkseen elämän pituisen hetkien jatkumon edes jotenkin täydelliseksi.

Kirje

Meri, se on juuri sellainen joksi sen olin kuvitellut, mutta se on paljon suurempi. Tätä merta olen tuijottanut rannalta niin monta kertaa. Monta kertaa olen matkustanut pitkän matkan tämän meren rannalle vain kokeakseni miten meri syö mannerta. Rannalta kaikki näyttää niin erilaiselta, rannalla kaikki on toisin. Täällä ei ole muuta kuin merta silmänkantamattomiin ja vieläkin kauemmas.
Meri tekee minut levolliseksi. Maininki on tasainen ja meri siis tyyni, vaikka se keinuttaakin laivaa melko lailla.

Ja sitten kirjoitan hänelle kirjeen:

"Dear You,

Kirjoitan sinulle täältä mereltä. Päätin kirjoittaa, koska en halua tuottaa sinulle pettymystä. En halua pettää lupausta jonka annoin. Et ehkä edes muista sitä, tai sitten se on sinulle hyvin tärkeää, en voi tietää. Muistan, että lupasin, että saat lukea jotain vuoden lopussa, jos siitä tulee jotain. Siitä ei tule mitään, mutta saat lukea, saat lukea tämän.

Olen ajatellut paljon ja jo se on minulta paljon. Ajatellut, ajatellut vaan. En voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. En voi tietää mihin tämä päivä johtaa. Menneet ovat menneitä ja tämäkin päivä on jo huomenna menneisyyttä.

La Gomeralta lähtiessä puhelu katkesi, kenttä katosi ja minä vaivuin radiohiljaisuuteen. En tiedä olitko sanomassa jotain vai jäikö välillemme vain hiljaisuus. Kenties se mitä jäi sanomatta oli merkityksetöntä. Kenties sen merkitys on jo mennyt. Mitä tapahtuu sinulle ja mitä tapahtuu minulle. Tulevatko tiemme kohtaamaan, missä merkeissä kohtaamme ja milloin. Sen aika näyttää.

Sinun elämässäsi on paljon arvoituksellista. Asioita joista minä en tiedä mitään ja joista minun ei ehkä tule tietääkään, mutta kieltämättä se vaivaa minua hiukan nyt. Myös minun elämässäni on asioita, joista sinä et tiedä juuri mitään. Et ehkä ole niistä kiinnostunutkaan, et ainakaan ilmaise sitä. Ehkä se on juuri niin kuin sanoin jossain vaiheessa eräästä toisesta henkilöstä, että jos omassa elämässä ei ole mitään, täytyy keksiä sisältö elämäänsä jonkun toisen elämän kautta tai jotain sinne päin. Ehkä minun elämässäni ei ole mitään ja siksi minua arveluttaa sinun arvoituksellisuutesi ja haluaisin sen selvittää itselleni. Sekö antaisi minun elämälleni sisällön.

Huomaan itsessäni piirteen, jonka luulin jo unohtuneen. Se on piirre, josta en ole kovin ylpeä, mutta alan uskoa, että se kuuluu elämään ja tähän tunteeseen lähtemättömästi. Olin vuosien ajan onnellinen kun luulin päässeeni eroon tästä piirteestä, mutta nyt kun se palasi, ymmärsin miten erottamattomasti se kuuluu tähän tunteeseen. Piirre katosi minusta aikanaan samaan aikaan kun kadotin tämän tunteen. Nyt se palasi takaisin, joten oletan, että minulle on tapahtunut tai tapahtumassa jotain jota en ole kokenut vuosiin. Tärkeintä minulle on nyt yrittää hallita tätä piirrettä, sillä tunteesta en ole valmis luopumaan. Niin, en ole valmis luopumaan tästä nyt kun sen jälleen kerran olen saavuttanut.

Meidän välillämme on jotain, sen tiedostan. Sen tiedostamme molemmat. Se on jotain enemmän kuin ystävyys. Se on jotain, jota en ole kokenut viimeaikoina tai ehkä koskaan ennen. Miksi ihastuin sinuun, sitä kysyn itseltäni, enkä tiedä vastausta. Onko tällaisiin kysymyksiin edes olemassa vastauksia. Oletan, että ei ole. Olemme erilaiset, mutta samalla meitä yhdistää jokin tunnistamaton yhteys. Onko se edes yhteys, vai vain tunne siitä, sitä en osaa selittää, enkä voisi edes tietää.

Joka tapauksessa minun täytyy tunnustaa, että kaipaan sinua joskus. Kaipaan sinua nyt. Nyt olet mielessäni aamuin ja illoin. Kun lepään vuoteellani en voi olla muistelematta hetkiä, joita olemme viettäneet yhdessä. Muistan hiustesi hellän kosketuksen ja tuoksun, kun hengitän niiden läpi. Ihosi lämpö ja kätesi, kun ne hakeutuvat iholleni, ne ovat läsnä muistoissani täällä.
Kaipaus on vain ihmisen tapa tehdä menneestä todellisuutta joka hetki, vai onko. Minä kaipaan aina jotain. Kaipuusta on tullut minulle elämäntapa. Täällä kaipaan sinne ja siellä kaipasin tänne. Nyt olen saanut sen mitä halusin, mutta silti en ole tyytyväinen. Olen täällä, mutta sinä olet siellä. Silti tiedän, että yhdessä täällä meillä ei olisin sen kummempaa kuin siellä. Vai olisiko. Se mitä meidän välillämme on ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Tämä matka on minun unelmaani, enkä voisi sillä sinulle mitään antaa. Ehkä.

Mitä ovat sinun unelmasi, en tiedä, ja onko meillä mitään yhteisiä unelmia, sitäkään en tiedä. Se on arvoitus. Sinä olet arvoitus minulle. Olet kuin tuntematon kukka ilman pysyvää kasvupaikkaa. Minä löysin sinut sattumalta, kuten sinä minut arvaamatta. Mitä olisivat meidän unelmamme, ne joita voisimme ehkä yhdessä toteuttaa. Vai olisiko sellaisia unelmia olemassakaan. Ja ennen kaikkea, tuleeko ihmisten toteuttaa unelmia, sillä toteutuessaan unelma lakkaa olemasta. Toteutunut unelma on kuin puhjennut saippuakupla, sitä ei enää ole. Onko elämä todellakin tarkoitettu unelmien toteuttamiseksi. Sen jälkeen kun kaikki unelmat ovat toteutuneet, mitä jää jäljelle.

Meri on tyyni. Maininki keinuttaa laivaa tasaisesti. Aurinko on noussut ja matka etenee kohti etelää. Odotan tänään delfiinejä ja lentokalaparvia. Ehkä satunnainen valas, ehkä ei. Minä istun nytkin kannella ilman kameraa, joten mahdollisuudet täydelliseen otokseen ovat minimaaliset. Olen ottanut lähes kaksisataa valokuvaa, joista olen koonnut 136:n kuvan albumin. Ne ovat raakaversioita, mutta miellyttävät minua jo nyt. Olen saanut jotain aikaan vaikka se kirja, joka minun piti kirjoittaa jää nyt kirjoittamatta. Et saa siis lukea sitä, niin kuin aikanaan sinulle lupasin.

Laivan kannella on suhteellisen rauhallista, sillä olen valinnut laivan varjoisen puolen
Huomenna aamulla tulemme perille. Se tulee olemaan eksoottinen kokemus jopa minulle. Olen nähnyt paljon ja kokenut jotain, mutta tämä tulee olemaan jotain muuta. Kaupunki josta ei ole olemassa edes luotettavaa karttaa. Sellaisia kaupunkeja on maailmassa paljon, mutta niissä käydään harvoin. Ihmiset ovat siellä erilaisia, tiedän sen jo nyt. Se mitä odotan on ehkä utopiaa ja mitä tulen kohtaamaan on vielä arvoitus. Aivan kuin arvoitus on se mitä tapahtuu tämän matkan jälkeen. Onko se vain utopiaa mitä ihmiset odottavat ja haluavat toisiltaan. Etsimmekö me todellisuutta vai utopiaa.

Täällä on yksinäistä ja aikaa itselle ja omille ajatuksille. Huomaan, että minulla on yllättävän vähän ajatuksia nyt, kun minulla olisi tilaisuus keskittyä vain niihin. Kohtaamisemme ajoittui juuri siihen aikaan, kun oli jo suunnitellut tämän matkan mutta en ollut lähtenyt vielä. Kun suunnittelin matkaa, suunnittelin koko elämääni uudelleen. Olin lähdössä etsimään ja löytämään. Olin lähdössä toteuttamaan unelmaa. Kun lähdin oli kaikki toisin. Olin suunnitellut elämääni, mutta voiko elämää edes suunnitella. Ei voi. Minä tein sen ja erehdyin luulemaan.
Ja nyt kun palaan en tiedä mitä tapahtuu. Mitä on tapahtunut sinulle, mitä tapahtuu minulle ja mitä tapahtuu meille. Onko edes mitään meitä olemassakaan, vai oliko se vain seikkailua. Hetkiä hetkien joukossa. Kohtaaminen joka päättyy kohtaamattomuuteen. Utopiaa. Niin on käynyt ennenkin, joten se ei olisi mitään uutta minulle. Odotan siis mitä tapahtuu, mitä sinä ajattelet ja tunnet.

Joka tapauksessa kaipaan sinua nyt. Miksi näin on, en tiedä. Mitä tapahtui Punahilkkasadun lopussa, en muista. Sudelle kävi kuitenkin huonosti, tietääkseni. Joten en odota mitään ihmeistä tapahtuvaksi. Tyydyn kohtalooni, olenhan roolini tässä sadussa valinnut. Olen siis se susi, siperialainen harmaaturkki. Tapahtukoon niin kuin susille saduissa tapahtuu.

Täällä kannella tuoksuu tupakka. Siitä muistuvat mieleeni ne aamut, jotka olemme viettäneet yhdessä. Aamut, ne hetket kun viipyillen kaipaat savukettasi, sitä ensimmäistä. Kun me käperrymme yhteen. Minuutit vaihtuvat tunneiksi ja aamu vaihtuu iltapäiväksi. Aika välillämme menettää merkityksensä hetkittäin, mutta todellisuus tempaisee meidät kerta kerralta yhä rajummin takaisin mukaansa. Tällaisia tuntemuksia minulla ei ole tainnut olla ennen. Ei ainakaan tällaisina, näin voimakkaina.

Nyt on kai tiistai. Minä istun laivan kannella, kirjoitan tätä ja juon skumppaa. Et saa minulta kirjettä. Et saanut eilen, et tänään, et tällä viikolla. Kaipaatkohan sitä. Ajatteletkohan sinä minua. Minä ajattelen sinua.

Terveisin,
Cristine Pescatore"

En tule lähettämään tätä kirjettä koskaan. Elämässäni on tapahtuva muutos.

Joao

Tapasimme torilla. Olimme kaksi ohikulkijaa. Katseemme kohtasivat ja jompikumpi, en muista enää kumpi, todennäköisesti Joao, sanoi muutaman sanan. Heti ensimmäisessä lauseessa kävi selväksi että emme puhu samaa kieltä. Hetken olimme molemmat kuin hiukan huvittuneita, mutta samalla hämillämme. En tiennyt mitä Joao sanoi, eikä hän tiennyt mitä vastasin. Kysyikö hän kenties tietä vai sanoiko että minulla on kauniit silmät. Mitä väliä sillä on.

Olin ostanut vanhan kartan ja Joao osoitti sitä sormellaan sanoen jotain. Vedin kartan esiin laukusta ja esittelin sitä hänelle. Hän katsoi sitä ihastellen ja taisi kysyä mitä se maksoi. En voi olla varma, mutta vastasin jotakuinkin hinnan. Oikeaa hintaa en tietenkään kertonut, koska kyseessä oli tori jolla kaikki on kaupan eikä mitään myydä ilmaiseksi. Kaikesta pitää tinkiä. Joaolla oli myös kassi täynnä tavaraa. Ehkä hän oli keräilijä tai sitten ei. Keskustelumme oli hauska, nauroimme ymmärtämättä toisiamme. Tilanne oli huvittava, mutta yritimme ymmärtää ja tehdä mahdottomasta mahdollisen. En tiedä minne hän oli menossa, mutta kuljimme samaa matkaa. Välillä hän osoitti jotain rakennusta ja kertoi jotain. Nyökytin päätäni, yritin katseella ymmärtää jotain hänen ilmeestään, mutta todennäköisesti tulkitsin väärin.

Poikkesimme eräällä sivukadulla syömään. Käsin ja ilmein Joao sai minut ymmärtämään että tässä oli erittäin hyvä ravintola. Paikka oli kuin vanha 60-luvun baari, täynnä miehiä tuskin yhtään naista. Joao puhui kiihkeästi tarjoilijan kanssa, hän ei selvästikään ollut tyytyväinen menun sisältöön vaan halusi jotain erityistä. Joaon kädet halkoivat ilmaa, tarjoilija nyökytteli myöntyvästi ja katosi pian korkean tiskin taa. Pöytään tuotiin viiniä ja leipää. Juustoa, oliiveja ja kalaa josta en maistamatta voinut olla varma oliko se kalaa vai kenties jotain aivan muuta. Ruoka oli yksinkertaista mutta hyvää. Viini hieman hapanta mutta virkistävää.

Emme juuri ymmärtäneet toisiamme, mutta ymmärsimme että on nälkä, jano, kuuma tai kylmä. Mitä kello on, onko tylsää tai muut merkityksettömät asiat jäivät kommunikoimatta. Joaolla oli kauniit tummat silmät, hänen otsansa oli jo hiukan paennut päälakea kohti, mutta tummat suortuvat keinuivat kevyesti tuulessa. Hän hymyili paljon ja todennäköisesti myös minä, koska se on yksinkertaisin kommunikaation välinen katseen jälkeen. Emme puhuneet paljon, sillä sanat olivat meille vain eleiden täydentämistä, tavallaan kuin ohjenuora itsellemme siitä mitä tarkoitamme yrittäessämme ilmaista jotain toisillemme.

Sitten jossain vaiheessa kadulla tuli tarpeelliseksi ilmaista että olemme ehkä menossa eri suuntiin. Molemmat hiukan vakavoituivat ja katsoimme hetken tosiamme ilmeettömästi silmiin. Joao osoitti vasemmalle ja minä osoitin oikealle, siitä ymmärsimme että meillä ei ollut samaa päämäärää. Hymyilimme, sanoimme pari tuntematonta sanaa ja kättelimme. Heilautimme vielä kättä, katsoimme taaksemme ja katosimme kadun vilinään. Se oli jotenkin outoa, olit kohdannut jonkun, mutta et tiedä kenet. Puhuimme jotain mutta emme tiedä mitä. Kävelimme katuja, söimme lounaan ja sitten aivan kuin ketkä tahansa ystävykset erosimme kadunkulmassa ja jatkoimme eri suuntiin. Tämä kohtaaminen teki minut iloiseksi, mutta toisaalta olin hieman surullinen, sillä en tiedä. Tiedä mitä ja mitä minun oikeastaan pitäisi tietää. Eikö tässä ollut jo kaikki tai paljon enemmän, sillä kohtasin jonkun tuiki tuntemattoman jonka kanssa kuljin kappaleen matkaa.

Olisiko niin, että kun ihmisillä ei ole yhteistä kieltä he eivät koskaan ole erimielisiä. Tullakseen ymmärretyksi on käytettävä kaikki voimavaransa ja mielikuvituksensa. Silti voi käydä niin ettei toinen ymmärrä, mutta hän on kuitenkin ymmärtävinään. Kaikki energia kohdistuu ymmärtämiseen eikä vastaväitteitä esitetä. Jos yhteinen kieli on vieraita väärin lausuttuja sanoja, ilmeitä, eleitä, äänenpainoja ei tule ilmaisseeksi mitään muuta kuin vain tarpeellisen. Ja erimielisyyshän on tarpeetonta.

Yllättäen eräänä päivänä keskellä ihmisvilinää näen tutut kasvot vastantulevassa joukossa. Näemme molemmat toisemme jo kaukaa, katseemme kohtaavat ja hymyilemme iloisesti toisillemme. Joao heiluttaa kättään. Kohtaamme keskellä ruuhkaa, vaihdamme pari sanaa, viittilöimme jotain tehdäksemme toisemme ymmärretyksi ja kättelemme erotessamme. Jälleennäkemisen ilo näkyy meissä molemmissa ja ohikulkijat varmasti luulevat että olemme vanhoja hyviä tuttuja tai ehkä ystäviä vuosien takaa. Sitten jatkamme matkaamme eri suuntiin.

Onko niin että eläimet, jotka eivät osaa puhua, eivät koskaan riitele. Linnut laulavat kosiolauluja kutsuakseen lemmenseikkailuun, huutavat hätäisiä varoitushuutoja ja rääkäisevät ehkä ajaakseen tungettelijan pois reviiriltään, mutta riitaa ne tuskin haastavat. Ihminen on menettänyt paljon ymmärrystä alkaessaan puhua tyhjiä sanoja ja merkityksettömiä lauseita. Siksikö hiljaisuus on kultaa ja vaikeneminen hopeaa.

Saari

Rantaudumme varhain aamulla. Kun astun laivan kannelle näen ensimmäisenä lintuparven kaartelevan San Sebastianin kaupungin yllä. Se saa mieleni rauhalliseksi, sillä kotona on paljon lintuja ja siksi kaikki paikat joissa on lintuja tuntuvat kodikkailta. Aamu on vielä viileän kostea kun astelen satamasta kohti keskustaa. Olen ollut täällä ennenkin, kaksi kertaa. Marinan ohi kävellessäni mieleeni muistuu viimeinen muisto, joka minulla tältä saarelta on. Edellisestä käynnistäni on jo vuosia, mutta tuo muisto on piirtynyt mieleeni ikuisesti. Olimme ystäväni kanssa menossa satamaan kun näimme miten koira seurasi kahta miestä purjeveneeseen. Siitä on jo monta vuotta, joten on vaikeaa sanoa enää olivatko he poikia vai miehiä jo. Koira seurasi heitä uskollisesti, mutta todennäköisesti se oli vain kulkukoira. Sillä kuka antaisi oman koiransa hukkua, kuka.

Tämä muisto on niin voimakas ja kipeä, etten uskalla sitä täysin edes ajatella. Muistan koiran, sen kauniin sulavan muodon ja tavan jolla se seurasi heitä, kahta miestä, purjeveneelle. Kun miehet hyppäsivät veneeseen, koira yritti seurata heitä, mutta putosi veteen. Tämä tapahtui kaukana rannasta, laiturin päässä. Koira ui edestakaisin purjeveneen ja laiturin väliä, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä ylös. Ranta oli kaukana ja koiran vaisto ajoi sitä uimaan laiturin ja purjeveneen väliä. Miehet menivät sisään purjeveneen kajuuttaan ja koira jäi yksin uimaan. Sillä ei ollut mitään mahdollisuuksia.
Koiran muisto säilyy mielessäni ikuisesti. Tämä satama, tämä kaupunki ja tämä saari ovat minulle sen koiran muisto. En voi sitä koskaan unohtaa.

Lintujen lisäksi tässä kaupungissa on myös paljon vapaana kulkevia koiria. Yleensä ne ovat jonkun koiria. Seuraavat uskollisesti isäntää tai ovat päivittäisellä juoksulenkillään. Upea Castro Laboreiro purjehtii hillityin askelin aukion poikki. Sillä ei ole kiire minnekään. Se on tietoinen itsestään ja arvostaan, sitä eivät säikäytä autojen torvet tai ohi kävelevät ihmiset. Lasten melu ja huudot eivät saa sitä kavahtamaan. Se on uljas näky huolittelemattomanakin. Sen määrätietoinen eteneminen osoittaa, että sillä on päämäärä ja kohde, jonka se ilman suurempaa vaivaa aikoo saavuttaa. Se on selvästikin jonkun koira, ei kulkuri. Tämä kaupunki on se koti ja nämä kadut sillä on reviirinään.

Keskusta on pieni ja hiljainen. Ja sen tuntumassa rannalla vain muutama auringonottaja ja uimari. Katukahvilat täyttyvät hiljalleen. Rantakatu oli rauhallinen ja näkymä satamaan ja merelle idyllinen. Tämä oli viimeinen satama ennen valtamerta ja minulla on aikomus ylittää se. Matkan varrella on saaria, mutta niiden saavuttaminen on vielä kaukainen haave. Tällä matkalla saavutan vain muutaman niistä, mutta tavoitteeni on käydä useammilla vielä joskus tulevaisuudessa. Tällaisia satamia ja kaupunkeja kuin tämä en tule kohtaamaan lähiaikoina, joten nautin nyt vielä tästä yltäkylläisyydestä kun voin.
Istun kahvilaan, tarjoilija tulee, olen hieman vaivautunut, sillä en ole vielä päättänyt, haluan vain istahtaa hetkeksi. Vaihdamme pari sanaa. Tarjoilija ei ole paikallinen, hän on kotoisin Kuubasta. Saarelaiset vaihtavat saaria siis. Niinkö minäkin kuljen elämäni saarelta saarelle etsien sitä oikeaa.
Kahvilan varjoisassa pöydässä on sopivan viileää. Aurinko ei paahda suoraan vaan palmunlehvät suodattavat sen terävimmät pistot. Istun rennosti tuolissani, tarjoilija liikehtii kuin rumbaa tanssien ja se silminnähden kiinnittää turistien huomion. Paikallisille tällainen tapa on jokapäiväinen. Kun seuraa miten ihmiset kävelevät ja liikehtivät, tietää kuka on saarelainen ja kuka turisti. Tilaan kahvin ja leivonnaisen.

Kuten mainitsin, tämä saari ja satama olivat aikanaan viimeinen etappi ennen valtameren ylitystä ja minulle tämä on löytöretkeni alkupiste. Kaikki tähänastinen on ollut tuttua ja ennen koettua, mutta tästä eteenpäin olen oman elämäni tutkimusmatkailija ja löytöretkeilijä. Olen tullut tänne aloittaakseni jotain uutta ja jättääkseni taakseni jotain vanhaa. Löytääkseni sen mitä ole etsinyt, kaivannut ja mistä olen unelmoinut. Se ei ole onni, se ei ole rakkaus, se on jotain enemmän. Se on tutkimusmatka itseeni ja löytöretki siihen todellisuuteen jota en vielä tunne. Kohtaamiset, runot ja odotus ovat johtaneet minut tähän. Tästä eteenpäin minua johdattaa vain kohtalo. Huomenna mainingit keinuttavat minua kohti uutta ja tuntematonta, saarta josta tiedän vain nimen ja olen kuullut tarinoita. Niiden perusteella tiedän jo että tulen kohtaamaan siellä asioita jotka tulevat muuttamaan minua, mutta miten, sitä en vielä tiedä.

Odotus päättyy siihen että otat ensimmäisen askeleen. Se voi olla lyhyt ja harhaileva, mutta se on askel kohti jotain uutta jotain tulevaa jota et vielä tunne. Voi olla että olet menettänyt toivosi, mutta se ei estä sinua etenemästä. Jokaisessa taivaanrannassa on jotain ja jokaisen horisontin takaa nousee joskus niin sarastus kuin tummia pilviä. Nyt en etsi kumpaakaan, etsin totuutta sitä ainoaa ja oikeaa. Seikkailua joka johtaa tulevaisuuteen.

Joutilaita päiviä

Matkalla oli usein päiviä joina en tehnyt yhtään mitään. Istuin, kävelin, join, luin tai tuijotin kaukaisuuteen. Sellainen joutilaisuus tekee mielen avoimeksi kaikelle, jokainen vastaantulija voi olla ystävä tai sitten hän vain kulkee ohitsesi edes huomaamatta sinua. Sellainen mahdollisuuksien paljous tekee joutilaisuudesta suorastaan jännittävän. Olet olemassa, mutta juuri sillä hetkellä vailla tarkoitusta vain olemassa. Jos istut kahvilassa saattaa joku pyytää saada istua pöytääsi ja tutustut uuteen ihmiseen pyyteettömästi ilman tarkoitusta. Jos kävelet voi joku ohikulkija pysäyttää sinut ja kysyä tietä. Voi olla että et osaa neuvoa, mutta voi olla että tiedät. Jokainen kohtaaminen on odottamaton ja arvoituksellinen. Tapanani oli juoda kahviloissa ja joskus avasin kirjan. Eräänä päivänä avasin kirjan ja luin:

"Would it be so that the falling apple
will be cutted by the sharp edge
of thought?
What did you do to the carrot
when caught it up from the native ground
to use it just for personal purposes?"

Runoilija oli herännyt ja lakannut olemasta vaiti monen vuoden jälkeen. Hänen kirjalliset tuotoksensa alkoivat saada hämmästyttäviä taiteellisia piirteitä. Hänestä oli tulossa asiaansa omistautunut ja osaava. Lahjakkuus hänessä oli löytänyt pakotien ulos ahdistavasta sisäisestä piinasta, joka oli pakahduttaa hänet kokonaan. Runoilija oli alkanut hapuillen asetella sanoja ja säkeitä järjestykseen ja siinä samassa sai myös oman sisimpänsä järjestykseen. Mikä tuska onkaan, kun luovuus ei löydä pakotietä ja ihminen joutuu kanavoimaan voimansa muihin aktiviteetteihin. Runoilijasta oli tullut oman itsensä kuva.

Ensimmäinen kaupunki

Leivosten makea tuoksu tunkeutuu sieraimiini. Kahvilan ovella on jonoa, turisteja. Istuudun valmiiseen tyhjään pöytään kadulla ja tarjoilija tulee nopeasti. Tilaan vain pienen kahvin ja tarjoilija purjehtii pois valkoisessa esiliinassaan.
Miksi istuutua valmiisiin pöytiin, kun voi kattaa itse ja haluamallaan tavalla. Joskus se on vaan paljon helpompaa näin. Kahvi tulee. Maksan heti. Paljon sokeria, nopea sekoitus ja juon kupillisen kolmella hörppäyksellä. Olen valmis, voin poistua.
Tällainen käynti ei missään tapauksessa ole suotavaa. Kahvilassa pitää istua pidempään. Seurata ihmismassan liikettä kadulla ja vaihtaa ehkä muutama sana, lukea lehti tai vain nauttia kahvilan antimista. Pasteijoita, leivoksia ja kenties lasi viiniä tai paloviinaa. Tilanteen mukaan.
Suicon pöydät ovat pyöreitä ja pieniä. Niiden ympärillä häärii uskomaton määrä henkilökuntaa ja paikallista väkeä. Turistit jäävät jalkoihin, kun he hämmästelevät kahvilan antimia.
En ole tänään kovin sosiaalisella päällä. Nousen nopeasti kahvilan pöydästä ja liityn ihmismassaan. Kävelen pari korttelia ruuhkaista katua, kunnes käännyn oikealle ja nousen portaat ylös kirkkoon. Astuttuani ovesta seison hetken taka-alalla ja annan silmieni tottua hämärään. Sitten istahdan takimmaiseen penkkiriviin. Kirkko on lähes tyhjä, vain muutama hahmo edessäni.
Miksi olen täällä taas. Mikä ajaa ihmistä irti juuriltaan. Tai missä ovat ihmisen juuret, onko niitä edes. Tässä kaupungissa tunnen olevani kotonani, mutta silti tämä kaupunki on vieras. Olen täällä vain kulkija, joku joka tulee jostain ja menee taas jonnekin. En tule koskaan lopullisesti jäämään tänne. En koskaan, se on todennäköistä.
Tulen tänne aina uudelleen. Aivan kuin kaikki matkani aina kulkisivat tämän kaupungin kautta. Tulen tänne ja lähden täältä. Tämä on kuin satama, johon kaikki laivat kerran saapuvat ja josta ne kerran lähtevät. Satamat ja laivat, nekö minua pitävät liikkeellä.
Olen täällä vain turisti. Ei minua täällä mikään eikä kukaan pidättele. Tulen tänne omasta vapaasta tahdostani, kutsumatta, ja lähden taas pyytämättä. Silti astelen näitä katuja kuin kotonani. Aivan kuin olisin joskus elänyt ja asunut täällä. Silti kun poikkean keskustan hälinästä sivukortteleihin eksyn lähes välittömästi. Mutta olen jo oppinut käyttämään hyväkseni muutamia selkeitä maamerkkejä. Tietyt rakennukset, katedraalin kellojen ääni ja kadut, joilla on kiskot johtavat aina tiettyihin paikkoihin. Aina ei ole edes päämäärää, kävely voi johtaa minne vaan ja tulet aina perille jonnekin.
On viileä hieman kostea sää. Tänään en jaksa kävellä pitkään, joten suuntaan kohti hotellia. Suljen verhot ja unohdun huoneen hämärään.

Manuel oli narkomaani. Hän oli koditon ja asusteli ystäviensä nurkissa, niin kuin hän asian ilmaisi. Hän tuli niukasti toimeen tekemällä ehkä vähän hämärää kauppaa ja toimimalla kapakoiden sisäänheittäjänä Bairrossa. Hän tiedosti ongelmansa, huumeet ja elämä suuressa kaupungissa ei ollut sopivaa pohjoisesta tulleelle pojalle. Manuelilla oli vähän rahaa joskus ja hän vei minut aamukahville sivukadun kuppilaan. Siellä hinnat olivat hiukan halvemmat kuin Rossion kahviloissa, mutta laatutaso oli sama. Manuel järjesti parhaat leivonnaiset pöytään ja me nautimme niukan, mutta laadukkaan aamiaisen kello kymmeneltä tai niillä main.
Koska Manuel oli köyhä poika hänellä ei ollut varaa viedä minua elokuviin, teattereihin tai konsertteihin. Hän toimi minulle oppaana ja me kuljimme busseilla ja raitiovaunuilla ympäri kaupunkia. Manuel ei koskaan vienyt minua metroon, jostain kumman syystä.
Hän puhui paljon. Hän oli hiukan levoton. Hän oli myös surullinen, vaikka ei hän sitä minulle suoraan kertonut. Hänen sydämellään oli ehkä tuska ja häpeä siitä miten hänen oli käynyt tässä suuressa kaupungissa. Hän oli hyvä ihminen ja hyville ihmisille ei yleensä käy hyvin.
Kun kävin vaunumuseossa Manuel odotti minua puistossa, sillä hän oli nähnyt nämä paikat moneen kertaan. En liene ollut hänen ensimmäinen opastettavansa. Söimme pasteijoita Belemissä ja ajoimme bussilla keskustaan.
Tapasin Manuelin ensimmäistä kertaa Bairrossa yöllä, kun Tipicon portsari lähetti hänet saattamaan minua hotellille. Tunsin tien, mutta heidän mielestään ei ollut turvallista ja sopivaa, että nainen liikkuu yksin öisessä kaupungissa. Manuel toi minut hotellille ja seuraavana aamuna tapasimme sovittuun aikaan Restauradoresilla Gloria-hissin kulmalla. Siitä alkoi ystävyys, joka kesti ne muutamat päivät, kun viivyin kaupungissa. Restauradoresilla myös jätille jäähyväiset kun lähdin. Muistan vieläkin miten Manuel seurasi bussia kun lähdin. Hän oikaisi kadun poikki ja vilkutti jälkeeni.
Sitten hän vain katosi. Hänen veljensä vastasi puhelimeen ja kertoi että Manuel on vielä Lissabonissa. Hän ei ollut tullut syksyllä kotiin pohjoiseen, niin kuin hänen piti. Tipicossakaan ei tiedetty hänestä mitään. Ketäpä kiinnostaisi se, mitä tapahtui lissabonilaiselle narkomaanille. Joku sanoi minulle, että Lissabonissa on vaikea huumeongelma, että siellä on paljon narkomaaneja ja sen mukanaan tuomaa rikollisuutta. Hänet oli kuulemma ryöstetty heti ensimmäisen päivänä kun hän tuli kaupunkiin. Minulle ei koskaan tapahtunut mitään, mitään pahaa siis.

On täysikuu. Hämmästyttävän usein, kun olen ollut täällä, on täysikuu. Alfaman kujilta ei kannata suunnistaa täysikuun mukaan, mutta kyllä sekin onnistuu. Kävelemme portaita alaspäin. Alaspäin tulee keskustaan, joten kuuta ei edes välttämättä tarvita. Nainen kävelee kadulla yöpaidassaan ja viettelee kissaa sisään. Kissa liikehtii laiskasti, se haluaisi jäädä portaille katsomaan kuuta, tai sitten sillä on mielessä jotain aivan muuta. Niin myös monella muulla on mielessään jotain muuta, mutta minä haluan vain päästä alas keskustaan.
Alfama on häkellyttävän kaunis kuutamossa. Kadut ovat jo hiljentyneet ja askelten kaiku vaimenee kapeiden kujien seinämiin. Kulkijoita on enää vähän, joku tulee kotiin, avain kääntyy lukossa ja ovi napsahtaa kiinni. Ylhäällä ikkunoissa näkyy hämäriä valoja ja jostain avoimesta ikkunasta kuuluu puheen sorinaa. Nainen tai mies, vaikeaa sanoa näin hämärässä, nojaa ikkunalautaan ja tuijottaa taivaalla hitaasti lipuvaa kuuta.
Ensimmäisellä matkallani Cristinin kanssa katsoimme täysikuuta Bairro Alton rinteeltä kohti linnaketta. Muistan miten keltainen suuri kuu peitti koko kaupungin. Puiston pensaiden varjot jäivät lyhyiksi, sillä kuu oli lähes kohtisuoraa kaupungin yllä. Tästä on paljon aikaa, enkä muista sitä enää kovin hyvin. Mistä olimme tulossa ja minne menossa. Oli yö tai hyvin myöhäinen ilta joka tapauksessa, kun ystäväni kanssa nojasimme puiston yli kaiteeseen ja katselimme kukkaistutuksia kuutamossa. Muistan, että päiväsaikaan pensaat olivat punaisina kukista, mutta kuutamossa värit katosivat tai muuttuivat tummiksi turkooseiksi. Magnolioitako ne olivat, jotka tuoksuivat niin. Vai olisiko se ollut oleanteri, en tunne kukkia niin hyvin. Vain kerran olen nähnyt jakarandan kukkivan, mutta se oli ylhäällä Edward seitsemännen puiston liepeillä ei Bairron rinteellä.
Matkallani Marian kanssa kävelimme kuutamoisena yönä läpi Raton pahamaineisen kaupunginosan. Raton piikkipuisto jäi vasemmalle, kun suunnistimme kohti kapakkaa. Puisto näytti tyhjältä, siellä ei ollut mitään liikettä. Laskeuduimme portaita ja kuljimme täysin autioita kujia, koko kaupunginosassa taisimme nähdä vain kolme kulkijaa. Kuu oli sillä kertaa Tejo-joen yllä ja valaisi lounaaseen viettävää rinnettä. Talot ja kujat portaineen kylpivät hämärässä valossa. Ovimies poltti tupakkaa kadun kulmassa ja tuijotti näkyä taivaalla. Muutama pilvi vaelsi verkkaisesti kuun ympärillä. Kadulla oli tupakansavua ja avoimesta ovesta kuului kapakan hälinä. Kun ovi sulkeutui oli taas aivan hiljaista. Kävelimme ohi, emme menneet sisään. Jatkoimme eteenpäin ja laskeuduimme mäkeä alas Avenidalle. Se oli se yö ja retki.
Olisinko kerran ollut täydenkuun aikaan Cascaisissa. Ehkä, tai sitten oli muuten vain hyvin valoisa yö. Ehkä se oli sama yö kun ystäväni kanssa roikuimme Bairron rinteellä puiston kaiteella. Ehkä tulimme silloin Cascaisista.
Minulla on liikaa muistoja tästä kaupungista, en pysty enää jäsentelemään niitä. Onko minun tullut aika unohtaa. Unohtaa ja alkaa kaikki alusta. Se tuntuu väärältä niitä ihmisiä ja asioita kohtaan, jotka muistan vielä selkeästi. Mutta ehkä se on oikein niitä asioita kohtaan, joita en enää muista selkeästi.
Pitäisikö minun hankkia uusia muistoja jo unohtuneiden ja epäselvien muistojen tilalle. Ihminen on rakennettu muistamaan, mutta myös sulkemaan ovia takanaan. Kumman vaihtoehdoista valitsisin nyt.

Alan pakata tavaroitani.

Lähdön jälkeen

Onko unelma mahdollista vai onko se vain pakkomiellettä. Onko elämä vain pakkomielle rakkaudelle ja onnelle. Yhtenä näistä päivistä kun tutustuin sinuun mietin, onko minun pakko löytää joku, jotta voisin olla täydellisen onnellinen. Voiko ihminen olla onnellinen myös yksin, ilman ketään muuta. Lähtösi jälkeen, onko vain pakkomielle siitä, että olisit ollut se oikea.
Kaikki mitä teit, kaikki mitä teimme ja koimme, oliko se vain utopiaa, epätoivoista unelmaa. Sekaantuuko tarkoitus sydämen voimaan. Näin lauloi eräs portugalilainen yhtyen, muistaakseni.
Siitä on jo monta vuotta, joten en voi enää muistaa selvästi. Jotkut tunteet ja tunnelmat jäävät elämään. Jotkut asiat jäävät mieleen ikuisesti. Joku kuva voi piirtyä tajuntaan niin, että vielä vuosien jälkeen voit muistaa sen kuin taulun.
Lähdöt ovat vain lyhyitä hetkiä. Lähdön hetkellä et voi tietää, onko se viimeinen hyvästijättö vain kenties vai lyhytaikainen hei.
Muistan lähtösi. Ne muutamat sekunnit. Käsi ojentuu käteen, silmät etsivät katsetta ja vastausta. Kehot ojentuvat suudelmaan, kiihkeään ja lyhyeen. Se oli hei, joka tarkoitti hyvästi. Vai oliko se niin.
Muistan selkäsi, piirteesi, kun kävelit kadun yli. Et mennyt suojatietä. Kävelit suoraan, niin kuin minäkin olisin tehnyt. Et tehnyt sitä minun tähteni, teit sen, koska todennäköisesti teet aina niin, kuljet suoraan, kiertelemättä.
Minä lähdin ja sinä jäit. Mutta myös toisin päin. Sinä lähdit ja minä jäin. Siis kumpi jätti kumman. Sillä hetkellä ei kumpikaan.
Lähdön jälkeen jäävät muistot, kaipaus ja odotus. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onko tulevaisuutta, jääkö mitään jäljelle, vai onko kaikki ohi jo. Minä odotin. Sinä annoit odottaa. Elämä on odotusta.

Onko onnistuminen pakkomielle. Onko aina onnistuttava, oltava oikeassa. Onko aina löydettävä ja oltava oikeassa. Milloin ihminen saa erehtyä, milloin antaa periksi ja kadota ikuisiksi ajoiksi unohduksen alhoon.

Ihminen on rakennettu niin, että mikään asia ei saa jäädä avoimeksi. Kaikki on saatettava loppuun. Ei saa olla mitään epävarmaa ja keskeneräistä, kaiken täytyy olla loppuun saatettu. Kun kaikki on loppuun saatettu, voi jatkaa eteenpäin avoimin mielin. Kaikki ovet takana on suljettava ennen kuin voi avata seuraavan oven, sillä läpivetoa tulee välttää. Suljimme ovet ja jatkoimme eteenpäin.

Runoilija

Olin alkanut saada runoja sähköpostitse. Se oli miellyttävä kokemus minulle, joka itsekin olin harrastanut tätä samaa. Runot olivat pitkiä enkä oikein jaksanut keskittyä niihin. Etsin jotain lyhintä tietä oivaltaa mikä kokonaisuuden sanoma ja tarkoitus oli. Olin siis laiska vastaanottaja. Luin ja etsin. Mutta tärkeintä tässä kaikessa oli, että olin kohdannut runoilijan. Taas kerran. Oikeastaan hän ei ollut pelkästään runoilija vaan myös paljon muuta. Se hänessä oli arvoituksellista.

Hän tuli eräänä päivänä junalla. Menin häntä asemalle vastaan. Olimme tavanneet jo kerran sitä ennen, mutta tämä oli kohtaaminen. Ensitapaamisemme oli ollut lyhyt kävelyretki. Talvinen, kylmä ilta, jolloin meri oli jo jäässä ja tiet liukkaat. Hiukan lunta metsässä, joka valaisi pimenevän saaren. Vai oliko se niin, en edes muista enää.
Mutta hän tuli ja minä olin laittanut tapani mukaan kalakeittoa. Istuimme iltaa. Istuimme iltaa kerran ja toisenkin ja aloimme tutustua. En tiedä, enkä osaa selittää, miksi meistä tuli niin läheiset. Miten se tapahtui ja milloin se itse asiassa tapahtui. Oli myöhäinen syksy ja ensimmäisenä iltana kun hän tuli, menimme kävelylle rantaan. Taivas oli täynnä tähtiä ja arvuuttelimme mikä oli mikä. Pimeydessä kuului oudon linnun outo ääni, se lensi ylitsemme, mutta emme nähneet sitä. Kuulimme vain sen äänen. Näimme tähdenlennon. Tuijotimme taivaalle sanattomina, pitkään.

Hän oli erilainen kuin muut. Erilainen kuin kaikki muut tapaamani ihmiset. Ymmärsimme toisiamme, koska ymmärsimme myös sen, että emme aina ymmärtäneet. Se oli suuri muutos elämässäni, sillä siihen asti aina, jos joku ei ymmärtänyt minua hän oli sitä mieltä, että minä olin väärässä tai en tiennyt asiaa. Hän ymmärsi. Saattoi kyllä vihjailla jotain, mutta jätimme puolin ja toisinkin ne vihjailut omaan arvoonsa.
Meitä yhdisti joku hulluus, erilaisuus. Kun muut eivät meitä ymmärtäneet, me vain nauroimme toisillemme. Nauroimme ystävällisesti tai olimme täysin hiljaa. Sillä hiljaisuus tässä tapauksessa merkitsee tietämättömyyttä. Ehkä hän tietää jotain mitä minä en tiedä.
Minun on pakko myöntää, että olin ihastunut häneen. Hän oli sellainen ihminen, joka vetää ihmisiä puoleensa. Toiset vihaavat häntä, koska eivät saa hänestä selvää. Hän jakaa ihmiset ja se tarkoittaa, että hänellä on jotain sanottavaa tai annettavaa. Jotain mitä kenelläkään muulla ei välttämättä ole. Hän on siis joku.
Mutta mihin minä ihastuin. Ja miksi. Oliko aika vain otollinen. Tuliko hän oikeaan aikaan, oikealla junalla, oikealle asemalle. Vai olinko se minä, joka oli oikeaan aikaan, oikealla asemalla, oikeaa ihmistä vastassa. Vai olivatko molemmat oikeaan aikaan oikeassa paikassa.
Mihin minä ihastuin. Oliko hän sopivasti erilainen kuin muut.

Tutustumisemme jäi kuitenkin lyhyeen, sillä olin päättänyt lähteä. Kaikki oli jo valmiina, pakattuna, aikataulut ja päivämäärät sovittuna. Viimeisen kerran puhelu katkesi, ei ollut kenttää enää. Ranta loittoni ja edessä oli aava meri. Ei radiomastoja, eikä yhteyksiä.
Me emme yleensä soitelleet. Lähetimme viestejä ja tapailimme. Matkalla sitten minulle tuli tarve puhua ja me puhuimme pitkään ja kalliita puheluja. Viimeinen puhelumme katkesi hyvin epämiellyttävällä tavalla ja epämiellyttävään kohtaan. Välillemme jäi pitkäksi aikaa kalvava epätietoisuus.

Mietin sitä ja tulin siihen tulokseen, että minun ei tarvitse ajatella koko asiaa. Oli asia miten tahansa, en voisi siihen vaikuttaa. Ja haluaisinko edes vaikuttaa, olisiko minulla ennen kaikkea oikeus vaikuttaa. Ja sitten viimein, olisiko minulla tarve vaikuttaa.
Olin hämmentynyt. Ensin en tiennyt mitä tehdä, mutta sitten totesin vain yksinkertaisesti, että en voisi tehdä mitään ja ettei minun tarvitsisi tehdä mitään. Riittää kun olen oma itseni ja teen niin kuin haluan. Jos se ei riitä, ei mikään voi riittää. Antaa siis olla.

Kirjoittamista

Muistan, että kun istuimme Tamminiemessä kahvilla hän kysyi kirjoitanko kenties jotain. Vastasin, että en, tai siis että kirjoitanhan minä. Kirjoitan viestejä, ja runojakin joskus, tuntemattomille vastaanottajille. Yritin myös selittää, muistaakseni, että mielestäni henkilökohtaiset viestit ovat paljon mielekkäämpiä ja tärkeämpiä kuin kirjoittaa kirjoja, joita kaikki voivat lukea. Että en haluaisi syleillä suurta yleisöä vaan kirjoittaa vain henkilökohtaisesti ja ilahduttaa ihmisiä näin, jos he nyt välttämättä siitä ilahtuvat. En ole enää varma yritinkö selittää tätä hänelle, mutta luulen että jotain tähän suuntaan sanoin. Muistaakseni hän hymyili. Kyllä, hän hymyili salaperäisesti.
Kun kirjailija kirjoittaa, tekeekö hän sen painosten toivossa. Tekeekö hän sitä elääkseen. Kun kirjailija kirjoittaa, ajatteleeko hän kuinka moni tulee lukemaan hänen kertomuksensa. En usko. Kirjailija kirjoittaa, koska hänellä on sanoma. Jos hänellä olisi sanoma, jolle hänellä olisi yksilöity vastaanottaja, kirjoittaisiko hän silti kirjan. Ehkä, ehkä ei.
Minä en haluaisi olla kirjailija. Minä haluaisin kirjoittaa yksilöityjä viestejä, vaikka tuntemattomille, mutta en minä halua kirjoittaa kirjoja. En voi silloin koskaan tietää kuka lukee näitä tekstejä. En voi koskaan tietää mitä hän ajattelee tai miten hän ymmärtää kirjoittamani tarinan. Toisaalta, enhän tiedä miten yksilöidyt viestinikään tulkitaan ja ymmärretäänkö niitä lainkaan.
Tuleeko minun edes tietää ja miksi minun pitäisi tietää. Mutta miksi ihmeessä minä kirjoittaisin kirjan. Siksikö, että hän lukisi sen ja tietäisi mitä minä ajattelen ja tunnen. Ehkä.
Kirjoittaminen tulee vaikeaksi, kun alkaa ajatella kaikkea mitä siitä seuraa. Ensin kaikki on helppoa. Sinulla on paljon sanottavaa ja kirjoitat sen kuin automaattisesti muistista. Sitten tulee aika jäsennellä ja järjestää asioita oikein ja oikeille paikoilleen. Sitten tulee aika karsia ja unohtaa. Sitten tulee aika muistaa, mitä on unohtanut. Ja sitten viimein tulee aika miettiä miksi ihmeessä minä kirjoitan tätä. Kenelle minä kirjoitan ja miksi. Kenelle minä kirjoitan kirjan, jonka kuka tahansa voi ostaa kaupasta ja lukea. En voi hallita enää viestiäni kun se on painettu ja pantu jakeluun. Pitäisikö minun miettiä tarkemmin mitä kirjoitan ja kenelle minä kirjoitan.
Jälkeenpäin mietin, tiesikö hän jotain enemmän kuin minä. Tiesikö hän, että tämä oli ainoa tapa saada minut kirjoittamaan. Mutta miksi ihmeessä ja miksi minä.

Kirjoitatko kenties, kysyi myös eräs toinen heti ensimmäisessä kirjeessään. Minä kiertelin ja kaartelin, en halunnut tunnustaa kenellekään, en edes tuntemattomalle. Kirjoitinhan minä jo silloin, olin kirjoittanut jo monta päivää, iltaa ja yötä. Juuri sillä hetkellä minulla oli tauko. En ollut varma miten edetä ja olin jättänyt työn sikseen.
Mutta hän tiesi, että kirjoitin, sillä kun kohtasimme, hänen kommenttinsa olivat sen suuntaisia. Ja minä säestin, en peitellyt, mutten myöntänytkään. Yllättävää, että maailmassa oli minun lisäkseni joku joka tiesi vaikka en ollut sitä kertonutkaan. Ja, että oli ollut joku joka oli tiennyt jo ennen. Se oli kohtalon määräämää, niin ajattelin silloin, sinä sunnuntaina kun kaikki alkoi. Niin tämä oli itse asiassa matka joka minun piti tehdä, jotta kaikesta tulisi totta.
Myöhemmin sitten laitoin hänelle tekstiviestin, jossa paljastin koko totuuden siitä, että ole kirjoittamassa jotain. Mutta samaan hengenvetoon kerroin myös, että tästä ei tule mitään, minulla on aivan liian paljon aktiviteetteja ympärilläni, jotta voisin keskittyä mihinkään todella. Tosiaasiahan se olikin. Olin aivan liian aktiivinen, jotta voisin keskittyä ajatusteni analysointiin ja niiden puhtaaksikirjoittamiseen. Sitten kävi niin kuin yleensä käy. Tuli pitkiä hiljaisuuksia, jotka tekivät minut entistä levottomammiksi.
Tekstiviestissäni kerroin ystävälleni, että ei tule takkia eikä edes tuluskukkaroa, niin epätoivoinen jossain vaiheessa olin. En saanut kahta järkevää sanaa peräkkäin ja se oli jo minullekin liikaa.
Olin ahminut ympärilleni ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tuttujen kanssa elin tuttua ja joka päivästä elämää, mutta tuntemattomien kanssa eli elämyksiä ja toteutumattomia unelmia. Tästä elämästä oli tulossa minulle pakkomielle. Pari päivää viikosta suunnittelin seikkailuille ja loput tavanomaiselle elämälle. Jos näin voisi elää se olisi kai jonkinlainen tasapaino arjen ja loman välillä, mutta näinhän ei voi elää. On hoidettava kuitenkin arki ja vapaa-aikakin ajoittuu edelleen lähinnä viikonloppuihin. Harvat voivat järjestää asioitaan kovin vapaasti nykyään. Toisille elämä on lähes täydellistä vapautta, mutta toiset ovat aikataulujen orjuuttamia. Tämän minä opin taas kerran uudelleen.

Mutta kirjoitin siis, mitä ihmeellistä siinä oli. Jos ihminen on kirjallisuustieteilijä se ehkä merkitsee hänelle jotain muuta kuin jos ihminen on kaupan myyjä. Minä en valinnut seuraani, seurani valitsi minut. Kirjallisuustieteilijän ja insinöörin välinen etäisyys voi olla pidempi kuin matka Andromedasta Milkywaylle, joten ymmärtämykselle ei välttämättä edes löydy selittäjää tästä elämästä.

Villapaita

Hän halusi aikalisän. Hän ei ollut valmis, vielä. Hän oli etäinen ja tunsin sydämessäni miten hän loittoni minusta hetki hetkeltä kauemmas. En voinut mitään, en voinut muuta kuin odottaa. Odottaa ja toivoa.
Eräänä päivänä laitoin hänelle veistin, mutta hän ei vastannut. Sitten soitin hänelle ja hän vastasi. Puhuimme lyhyesti, sovimme että hän laittaa viestiä kun ehtii. Hän kertoi olevansa kovin kiireinen nyt.
Viestiä ei kuulunut. Olin epätoivonen ja kärsimätön, tulin päivä päivältä levottomammaksi, enkä enää hallinnut tunteitani. Kaipuun lisäksi sydämessäni asui nyt myös levottomuus, eivätkä nämä kaksi sopineet taloksi samaan sydämeen.
Levottomuus tekee ihmisestä hauraan. Hän murenee hetki hetkeltä ja tulee heikoksi. Hän ei kestä enää epävarmuutta ja kadottaa itseään koossa pitävän voiman. Kun tähden painovoima heikkenee ei se pysy enää kasassa ja valo siitä pakenee ympäröivään avaruuteen. Jotenkin niin sen täytyy olla. Liekki minussa leimahteli, mutta sen valo ei suuntautunut enää mihinkään selkeään kohteeseen. Olin kuin hajoamassa oleva tähti, ympäröivä avaruus imi minusta valoa ja voimaa. Sydämeni sykähteli kuin pulsari vailla säännönmukaisuutta. Välillä rinnassani riehui palava rakkauden tuli ja välillä murheen mustat pilvet verhosivat taivaan. Olin kuin myrsky, joka välillä laantuu ja taas puhkeaa uudelleen.
Minä uskoin, toivoin ja odotin. Tein kaikkeni. Tein parhaani ja tiesin, että jos se ei riitä en voisi mitään muuta. Mutta minä uskoin, että en voisi epäonnistua. Minä toivon, että kohtalolla on minulle myönteinen viesti tuotavanaan. Ja minä odotin. Odotin, että kaikki kääntyy parhain päin ja että kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu sitten kun sen aika on.
Positiivisuus piti minussa pintansa, sillä olin tehnyt päätöksen etten antaisi kielteisten ajatusten enää vallata mieltäni. Tämä päätös pysyi vielä kaiken jälkeenkin.

Sitten eräänä iltapäivänä sähköpostiini kilahti viesti. Viesti oli jaoteltu kauniisti kappaleisiin, niitä oli tasan neljä. Viestissä oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Viesti oli lyhytsanainen ja lauseet olivat kevyesti rakennettuja, joten ne eivät jättäneet tulkinnanvaraa. Kirjoittajan ajatus tuntui olleen selkeä, mutta vaikutti kuin hänen olisi ollut vaikea muuttaa ajatuksiaan sanoiksi – tiettyjen asioiden sanominen voi olla joskus vaikeaa.
Tällaisia viestejä on joskus vaikea pukea myönteisyyden viittaan. Jos haluaa sanoa ei, miten sen voi sanoa sanomalla kyllä. Kirjoittaja oli halunnut onnistua tässä ja hän sen tekikin, omalla tavallaan.
Sanoma oli tietysti minulle pettymys, mutta täytyy myöntää, että oli odottanut jotain tällaista tapahtuvan. Ihmisellä on vaistonsa. Vaisto on kuin painovoima ja se kai juuri pitää myös hajoavaa tähteä koossa viimeiseen hetkeen, räjähdykseen, asti.
Kun luin viestiä sisimpäni täytti lämmin aalto. Veri virtasi vapaana suonissani ja täytti sydämeni kammiot. Istuin hetken hiljaa hengittämättä ja sitten hengähdin syvään. Painava tunne kuin kivi sydämeltäni katosi ja hajosi tasaisena ympäri ruumistani. Sitten tämä painava energia kuin hiekka tuntui valuvan minusta ulos ja hajosi ympärilleni kuin tuuleen. Tiedäthän sen tuntee kun hiekka valuu sormiesi lomitse ja hajoaa tuuleen pölyksi. Olin irtautunut, olin lähdössä mutta minne. Silloin en sitä vielä tiennyt, mutta olin lähdössä matkalle tulevaisuuteen.
Luin viestin vielä huolellisesti pariin otteeseen ja sitten vastasin siihen. Vastasin hyvin lyhyesti ja asiallisesti, mielestäni. Tärkeää minulle oli että viestissä säilyisi se positiivinen asenne, jonka olin päättänyt omaksua ja pitää elämässäni, kaikesta huolimatta:
"Kiitos näistä päivistä. Oli helppoa ja hauskaa kirjoittaa sinulle, sinun kanssasi oli hyvä puhua ja olla, ne muutamat hetket. Me kohtasimme, se on jo paljon tässä elämässä. Ihmiset tulevat ja menevät, harvat jättävät jälkiä. Sinä jatkat tahollasi, minä jatkan tahollani. Me molemmat tulemme todennäköisesti vielä olemaan hyvin onnellisia. Hyvät ihmiset ajattelevat toisistaan vain hyviä ajatuksia, näin me ehkä teemme maailmasta hiukan paremman paikan elää.
"Vihasta voi elää, mutta rakkauteen voi kuolla."
Terveisin,
Ponta da Pescadoren kreivitär"
Näin kohtaaminen päättyi kohtaamattomuuteen. Näin ihmisten polut risteävät ja jatkuvat taas tahoilleen. Tällaista elämä on. Tämä on matka jostain jonnekin. Me emme olleet tulleet vielä perille. Oli jatkettava, polkua seuraavan mutkan taa, mäkeä ylös seuraavalle kukkulalle, kenties vuorelle ylös, kenties vuorelta alas. Aika tulisi näyttämään tien.

Siivosin sitten eräänä päivänä. Ensisijaisesti siivosin sydäntäni sinne jääneistä keskeneräisistä ajatuksista. Siirsin muistoja talteen ja pyyhin toteutumattomia suunnitelmia joko kokonaan pois tai sitten muutin niiden muotoa tilanteeseeni sopivaksi. Tämä oli helpottavaa ja puhdistavaa ja sai elämäni taas hiukan parempaan järjestykseen, vaikka ei se niin huonosti ollut ennenkään. Puhdistava tunne syntyi siitä, että karsin pois turhia suunnitelmia. Olin täyttänyt elämäni aivan liian täyteen, minulle ei jäänyt yhtään tyhjää aikaa, jolloin vain olla ja ajatella mitään merkitsemättömiä ajatuksia. Järjestys taas syntyi siitä, että kun karsin pois turhia suunnitelmia näytti olemassa oleville jäävän enemmin tilaa ja vapautta liikkua. Elämäni alkoi näyttää entistä paremmalta.
Sitten järjestelin vaatenaulakkoa ja törmäsin villapaitaan. Tai oikeastaan se oli villatakki. Se tuoksui erilaiselle kuin kaikki muut vaatteeni, lisäksi se näytti erilaiselta, se ei ollut minun. Yleensä tässä naulakossa on vain minun vaatteitani paitsi silloin kun luonani on vieraita. Nyt luonani ei ollut vieraita, joten sen oli täytynyt jäädä joltakulta. Tiesin kyllä kenen se oli.
Musta villatakki, jossa muutama irronnut vaalea hius. En tiennyt mitä tehdä, sillä en halunnut siirtää sitä pois ja minne olisin sen laittanutkaan, ei minulla ollut mitään erityistä paikkaa vieraiden unohtuneille vaatteille. Toisaalta, jos annan sen vain olla siinä se muistuttaa minua hänestä joka kerta kun näen sen. En halunnut ratkaista ongelmaa, jos se nyt mikään ongelma edes oli. Annoin villatakin roikkua paikallaan naulakossa ja siirtelin vain omia vaatteitani pois vähän etäämmälle, jotta ne eivät häiritsisi tosiaan. Annoin takille sen vaatiman tilan. Olkoon siinä mihin on jäänyt, toistaiseksi.
Voisinko palauttaa sen. Jos haluaisin palauttaa sen minun pitäisi taas ottaa yhteyttä häneen. Olisiko se oikea tapa toimia, kun olimme jo tehneet kaiken selväksi viesteissämme. Olimme jo toivottaneet toinen toisillemme hyvää ja onnellista jatkoa. Olimme jo sulkeneet viimeisen kirjeen ja jatkaneet matkaa kohti tulevia haasteita ja uutta päämäärää.
Toisaalta halusin palauttaa villatakin, mutta toisaalta halusin myös pitää sen. Halusin, että olisi jokin konkreettinen muisto vaikka toisaalta sellainen muisto voi olla myös taakka. Minulla oli näitä taakkoja jo ennestään jonkin verran ja tiesin, että vuosien myötä esineellisten muistojen kauneus haalistui ja niistä alkoi muodostua pelkkää painolastia.
Ongelma oli kouriintuntuva, en pystynyt sitä yksiselitteisesti ratkaisemaan ja se alkoi rasittaa minua. Lopullinen päätökseni oli, että en koskenut villatakkiin vaan annoin sen roikkua sillä paikalla johon se oli jäänyt. Se tuntui jos ei hyvältä, mutta olosuhteisiin nähden parhaalta ratkaisulta siinä tilanteessa. Ehkä myös sisimmässäni elätin toivoa, että hän tulee takaisin. Että hän tulee ja ilahtuu kun hänen unohtamansa villatakki on vieläkin paikallaan.

Näin ihmisen mieli tekee hänelle alitajuisia kepposiaan. Kun jo luulet päässeesi jonkin asian yli se tulee jostain mielesi sokkeloista taas esiin ja pakottaa sinut tekemään ratkaisuja joita et uskonut enää olevasi valmis tekemään. Siis jossain mieleni sopukoissa eli edelleen toivo. Toivo, joka johtaa odotukseen, kenties.
Siivous on vain pinnallinen toimenpide. Siinä puhdistat vain jotain pois ja ulkokuori näyttää taas puhtaalta ja tahrattomalta, mutta se mikä on sisimmässäsi on siellä. Sisintään ei voi koskaan kokonaan puhdistaa. Kuten sanottua, toiset meistä jättävät jälkiä ja ne jäljet jäävät ikuisiksi ajoiksi olemaan. Tulevaisuus voi ne peittää toisilla jäljillä, mutta ennen kuin ne katoavat kokonaan tarvitaan ehkä monia jälkiä jälkien päälle.