Villapaita

Hän halusi aikalisän. Hän ei ollut valmis, vielä. Hän oli etäinen ja tunsin sydämessäni miten hän loittoni minusta hetki hetkeltä kauemmas. En voinut mitään, en voinut muuta kuin odottaa. Odottaa ja toivoa.
Eräänä päivänä laitoin hänelle veistin, mutta hän ei vastannut. Sitten soitin hänelle ja hän vastasi. Puhuimme lyhyesti, sovimme että hän laittaa viestiä kun ehtii. Hän kertoi olevansa kovin kiireinen nyt.
Viestiä ei kuulunut. Olin epätoivonen ja kärsimätön, tulin päivä päivältä levottomammaksi, enkä enää hallinnut tunteitani. Kaipuun lisäksi sydämessäni asui nyt myös levottomuus, eivätkä nämä kaksi sopineet taloksi samaan sydämeen.
Levottomuus tekee ihmisestä hauraan. Hän murenee hetki hetkeltä ja tulee heikoksi. Hän ei kestä enää epävarmuutta ja kadottaa itseään koossa pitävän voiman. Kun tähden painovoima heikkenee ei se pysy enää kasassa ja valo siitä pakenee ympäröivään avaruuteen. Jotenkin niin sen täytyy olla. Liekki minussa leimahteli, mutta sen valo ei suuntautunut enää mihinkään selkeään kohteeseen. Olin kuin hajoamassa oleva tähti, ympäröivä avaruus imi minusta valoa ja voimaa. Sydämeni sykähteli kuin pulsari vailla säännönmukaisuutta. Välillä rinnassani riehui palava rakkauden tuli ja välillä murheen mustat pilvet verhosivat taivaan. Olin kuin myrsky, joka välillä laantuu ja taas puhkeaa uudelleen.
Minä uskoin, toivoin ja odotin. Tein kaikkeni. Tein parhaani ja tiesin, että jos se ei riitä en voisi mitään muuta. Mutta minä uskoin, että en voisi epäonnistua. Minä toivon, että kohtalolla on minulle myönteinen viesti tuotavanaan. Ja minä odotin. Odotin, että kaikki kääntyy parhain päin ja että kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu sitten kun sen aika on.
Positiivisuus piti minussa pintansa, sillä olin tehnyt päätöksen etten antaisi kielteisten ajatusten enää vallata mieltäni. Tämä päätös pysyi vielä kaiken jälkeenkin.

Sitten eräänä iltapäivänä sähköpostiini kilahti viesti. Viesti oli jaoteltu kauniisti kappaleisiin, niitä oli tasan neljä. Viestissä oli selkeä alku, keskikohta ja loppu. Viesti oli lyhytsanainen ja lauseet olivat kevyesti rakennettuja, joten ne eivät jättäneet tulkinnanvaraa. Kirjoittajan ajatus tuntui olleen selkeä, mutta vaikutti kuin hänen olisi ollut vaikea muuttaa ajatuksiaan sanoiksi – tiettyjen asioiden sanominen voi olla joskus vaikeaa.
Tällaisia viestejä on joskus vaikea pukea myönteisyyden viittaan. Jos haluaa sanoa ei, miten sen voi sanoa sanomalla kyllä. Kirjoittaja oli halunnut onnistua tässä ja hän sen tekikin, omalla tavallaan.
Sanoma oli tietysti minulle pettymys, mutta täytyy myöntää, että oli odottanut jotain tällaista tapahtuvan. Ihmisellä on vaistonsa. Vaisto on kuin painovoima ja se kai juuri pitää myös hajoavaa tähteä koossa viimeiseen hetkeen, räjähdykseen, asti.
Kun luin viestiä sisimpäni täytti lämmin aalto. Veri virtasi vapaana suonissani ja täytti sydämeni kammiot. Istuin hetken hiljaa hengittämättä ja sitten hengähdin syvään. Painava tunne kuin kivi sydämeltäni katosi ja hajosi tasaisena ympäri ruumistani. Sitten tämä painava energia kuin hiekka tuntui valuvan minusta ulos ja hajosi ympärilleni kuin tuuleen. Tiedäthän sen tuntee kun hiekka valuu sormiesi lomitse ja hajoaa tuuleen pölyksi. Olin irtautunut, olin lähdössä mutta minne. Silloin en sitä vielä tiennyt, mutta olin lähdössä matkalle tulevaisuuteen.
Luin viestin vielä huolellisesti pariin otteeseen ja sitten vastasin siihen. Vastasin hyvin lyhyesti ja asiallisesti, mielestäni. Tärkeää minulle oli että viestissä säilyisi se positiivinen asenne, jonka olin päättänyt omaksua ja pitää elämässäni, kaikesta huolimatta:
"Kiitos näistä päivistä. Oli helppoa ja hauskaa kirjoittaa sinulle, sinun kanssasi oli hyvä puhua ja olla, ne muutamat hetket. Me kohtasimme, se on jo paljon tässä elämässä. Ihmiset tulevat ja menevät, harvat jättävät jälkiä. Sinä jatkat tahollasi, minä jatkan tahollani. Me molemmat tulemme todennäköisesti vielä olemaan hyvin onnellisia. Hyvät ihmiset ajattelevat toisistaan vain hyviä ajatuksia, näin me ehkä teemme maailmasta hiukan paremman paikan elää.
"Vihasta voi elää, mutta rakkauteen voi kuolla."
Terveisin,
Ponta da Pescadoren kreivitär"
Näin kohtaaminen päättyi kohtaamattomuuteen. Näin ihmisten polut risteävät ja jatkuvat taas tahoilleen. Tällaista elämä on. Tämä on matka jostain jonnekin. Me emme olleet tulleet vielä perille. Oli jatkettava, polkua seuraavan mutkan taa, mäkeä ylös seuraavalle kukkulalle, kenties vuorelle ylös, kenties vuorelta alas. Aika tulisi näyttämään tien.

Siivosin sitten eräänä päivänä. Ensisijaisesti siivosin sydäntäni sinne jääneistä keskeneräisistä ajatuksista. Siirsin muistoja talteen ja pyyhin toteutumattomia suunnitelmia joko kokonaan pois tai sitten muutin niiden muotoa tilanteeseeni sopivaksi. Tämä oli helpottavaa ja puhdistavaa ja sai elämäni taas hiukan parempaan järjestykseen, vaikka ei se niin huonosti ollut ennenkään. Puhdistava tunne syntyi siitä, että karsin pois turhia suunnitelmia. Olin täyttänyt elämäni aivan liian täyteen, minulle ei jäänyt yhtään tyhjää aikaa, jolloin vain olla ja ajatella mitään merkitsemättömiä ajatuksia. Järjestys taas syntyi siitä, että kun karsin pois turhia suunnitelmia näytti olemassa oleville jäävän enemmin tilaa ja vapautta liikkua. Elämäni alkoi näyttää entistä paremmalta.
Sitten järjestelin vaatenaulakkoa ja törmäsin villapaitaan. Tai oikeastaan se oli villatakki. Se tuoksui erilaiselle kuin kaikki muut vaatteeni, lisäksi se näytti erilaiselta, se ei ollut minun. Yleensä tässä naulakossa on vain minun vaatteitani paitsi silloin kun luonani on vieraita. Nyt luonani ei ollut vieraita, joten sen oli täytynyt jäädä joltakulta. Tiesin kyllä kenen se oli.
Musta villatakki, jossa muutama irronnut vaalea hius. En tiennyt mitä tehdä, sillä en halunnut siirtää sitä pois ja minne olisin sen laittanutkaan, ei minulla ollut mitään erityistä paikkaa vieraiden unohtuneille vaatteille. Toisaalta, jos annan sen vain olla siinä se muistuttaa minua hänestä joka kerta kun näen sen. En halunnut ratkaista ongelmaa, jos se nyt mikään ongelma edes oli. Annoin villatakin roikkua paikallaan naulakossa ja siirtelin vain omia vaatteitani pois vähän etäämmälle, jotta ne eivät häiritsisi tosiaan. Annoin takille sen vaatiman tilan. Olkoon siinä mihin on jäänyt, toistaiseksi.
Voisinko palauttaa sen. Jos haluaisin palauttaa sen minun pitäisi taas ottaa yhteyttä häneen. Olisiko se oikea tapa toimia, kun olimme jo tehneet kaiken selväksi viesteissämme. Olimme jo toivottaneet toinen toisillemme hyvää ja onnellista jatkoa. Olimme jo sulkeneet viimeisen kirjeen ja jatkaneet matkaa kohti tulevia haasteita ja uutta päämäärää.
Toisaalta halusin palauttaa villatakin, mutta toisaalta halusin myös pitää sen. Halusin, että olisi jokin konkreettinen muisto vaikka toisaalta sellainen muisto voi olla myös taakka. Minulla oli näitä taakkoja jo ennestään jonkin verran ja tiesin, että vuosien myötä esineellisten muistojen kauneus haalistui ja niistä alkoi muodostua pelkkää painolastia.
Ongelma oli kouriintuntuva, en pystynyt sitä yksiselitteisesti ratkaisemaan ja se alkoi rasittaa minua. Lopullinen päätökseni oli, että en koskenut villatakkiin vaan annoin sen roikkua sillä paikalla johon se oli jäänyt. Se tuntui jos ei hyvältä, mutta olosuhteisiin nähden parhaalta ratkaisulta siinä tilanteessa. Ehkä myös sisimmässäni elätin toivoa, että hän tulee takaisin. Että hän tulee ja ilahtuu kun hänen unohtamansa villatakki on vieläkin paikallaan.

Näin ihmisen mieli tekee hänelle alitajuisia kepposiaan. Kun jo luulet päässeesi jonkin asian yli se tulee jostain mielesi sokkeloista taas esiin ja pakottaa sinut tekemään ratkaisuja joita et uskonut enää olevasi valmis tekemään. Siis jossain mieleni sopukoissa eli edelleen toivo. Toivo, joka johtaa odotukseen, kenties.
Siivous on vain pinnallinen toimenpide. Siinä puhdistat vain jotain pois ja ulkokuori näyttää taas puhtaalta ja tahrattomalta, mutta se mikä on sisimmässäsi on siellä. Sisintään ei voi koskaan kokonaan puhdistaa. Kuten sanottua, toiset meistä jättävät jälkiä ja ne jäljet jäävät ikuisiksi ajoiksi olemaan. Tulevaisuus voi ne peittää toisilla jäljillä, mutta ennen kuin ne katoavat kokonaan tarvitaan ehkä monia jälkiä jälkien päälle.