Kirjoittamista

Muistan, että kun istuimme Tamminiemessä kahvilla hän kysyi kirjoitanko kenties jotain. Vastasin, että en, tai siis että kirjoitanhan minä. Kirjoitan viestejä, ja runojakin joskus, tuntemattomille vastaanottajille. Yritin myös selittää, muistaakseni, että mielestäni henkilökohtaiset viestit ovat paljon mielekkäämpiä ja tärkeämpiä kuin kirjoittaa kirjoja, joita kaikki voivat lukea. Että en haluaisi syleillä suurta yleisöä vaan kirjoittaa vain henkilökohtaisesti ja ilahduttaa ihmisiä näin, jos he nyt välttämättä siitä ilahtuvat. En ole enää varma yritinkö selittää tätä hänelle, mutta luulen että jotain tähän suuntaan sanoin. Muistaakseni hän hymyili. Kyllä, hän hymyili salaperäisesti.
Kun kirjailija kirjoittaa, tekeekö hän sen painosten toivossa. Tekeekö hän sitä elääkseen. Kun kirjailija kirjoittaa, ajatteleeko hän kuinka moni tulee lukemaan hänen kertomuksensa. En usko. Kirjailija kirjoittaa, koska hänellä on sanoma. Jos hänellä olisi sanoma, jolle hänellä olisi yksilöity vastaanottaja, kirjoittaisiko hän silti kirjan. Ehkä, ehkä ei.
Minä en haluaisi olla kirjailija. Minä haluaisin kirjoittaa yksilöityjä viestejä, vaikka tuntemattomille, mutta en minä halua kirjoittaa kirjoja. En voi silloin koskaan tietää kuka lukee näitä tekstejä. En voi koskaan tietää mitä hän ajattelee tai miten hän ymmärtää kirjoittamani tarinan. Toisaalta, enhän tiedä miten yksilöidyt viestinikään tulkitaan ja ymmärretäänkö niitä lainkaan.
Tuleeko minun edes tietää ja miksi minun pitäisi tietää. Mutta miksi ihmeessä minä kirjoittaisin kirjan. Siksikö, että hän lukisi sen ja tietäisi mitä minä ajattelen ja tunnen. Ehkä.
Kirjoittaminen tulee vaikeaksi, kun alkaa ajatella kaikkea mitä siitä seuraa. Ensin kaikki on helppoa. Sinulla on paljon sanottavaa ja kirjoitat sen kuin automaattisesti muistista. Sitten tulee aika jäsennellä ja järjestää asioita oikein ja oikeille paikoilleen. Sitten tulee aika karsia ja unohtaa. Sitten tulee aika muistaa, mitä on unohtanut. Ja sitten viimein tulee aika miettiä miksi ihmeessä minä kirjoitan tätä. Kenelle minä kirjoitan ja miksi. Kenelle minä kirjoitan kirjan, jonka kuka tahansa voi ostaa kaupasta ja lukea. En voi hallita enää viestiäni kun se on painettu ja pantu jakeluun. Pitäisikö minun miettiä tarkemmin mitä kirjoitan ja kenelle minä kirjoitan.
Jälkeenpäin mietin, tiesikö hän jotain enemmän kuin minä. Tiesikö hän, että tämä oli ainoa tapa saada minut kirjoittamaan. Mutta miksi ihmeessä ja miksi minä.

Kirjoitatko kenties, kysyi myös eräs toinen heti ensimmäisessä kirjeessään. Minä kiertelin ja kaartelin, en halunnut tunnustaa kenellekään, en edes tuntemattomalle. Kirjoitinhan minä jo silloin, olin kirjoittanut jo monta päivää, iltaa ja yötä. Juuri sillä hetkellä minulla oli tauko. En ollut varma miten edetä ja olin jättänyt työn sikseen.
Mutta hän tiesi, että kirjoitin, sillä kun kohtasimme, hänen kommenttinsa olivat sen suuntaisia. Ja minä säestin, en peitellyt, mutten myöntänytkään. Yllättävää, että maailmassa oli minun lisäkseni joku joka tiesi vaikka en ollut sitä kertonutkaan. Ja, että oli ollut joku joka oli tiennyt jo ennen. Se oli kohtalon määräämää, niin ajattelin silloin, sinä sunnuntaina kun kaikki alkoi. Niin tämä oli itse asiassa matka joka minun piti tehdä, jotta kaikesta tulisi totta.
Myöhemmin sitten laitoin hänelle tekstiviestin, jossa paljastin koko totuuden siitä, että ole kirjoittamassa jotain. Mutta samaan hengenvetoon kerroin myös, että tästä ei tule mitään, minulla on aivan liian paljon aktiviteetteja ympärilläni, jotta voisin keskittyä mihinkään todella. Tosiaasiahan se olikin. Olin aivan liian aktiivinen, jotta voisin keskittyä ajatusteni analysointiin ja niiden puhtaaksikirjoittamiseen. Sitten kävi niin kuin yleensä käy. Tuli pitkiä hiljaisuuksia, jotka tekivät minut entistä levottomammiksi.
Tekstiviestissäni kerroin ystävälleni, että ei tule takkia eikä edes tuluskukkaroa, niin epätoivoinen jossain vaiheessa olin. En saanut kahta järkevää sanaa peräkkäin ja se oli jo minullekin liikaa.
Olin ahminut ympärilleni ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia. Tuttujen kanssa elin tuttua ja joka päivästä elämää, mutta tuntemattomien kanssa eli elämyksiä ja toteutumattomia unelmia. Tästä elämästä oli tulossa minulle pakkomielle. Pari päivää viikosta suunnittelin seikkailuille ja loput tavanomaiselle elämälle. Jos näin voisi elää se olisi kai jonkinlainen tasapaino arjen ja loman välillä, mutta näinhän ei voi elää. On hoidettava kuitenkin arki ja vapaa-aikakin ajoittuu edelleen lähinnä viikonloppuihin. Harvat voivat järjestää asioitaan kovin vapaasti nykyään. Toisille elämä on lähes täydellistä vapautta, mutta toiset ovat aikataulujen orjuuttamia. Tämän minä opin taas kerran uudelleen.

Mutta kirjoitin siis, mitä ihmeellistä siinä oli. Jos ihminen on kirjallisuustieteilijä se ehkä merkitsee hänelle jotain muuta kuin jos ihminen on kaupan myyjä. Minä en valinnut seuraani, seurani valitsi minut. Kirjallisuustieteilijän ja insinöörin välinen etäisyys voi olla pidempi kuin matka Andromedasta Milkywaylle, joten ymmärtämykselle ei välttämättä edes löydy selittäjää tästä elämästä.