Matkalla oli usein päiviä joina en tehnyt yhtään mitään. Istuin, kävelin, join, luin tai tuijotin kaukaisuuteen. Sellainen joutilaisuus tekee mielen avoimeksi kaikelle, jokainen vastaantulija voi olla ystävä tai sitten hän vain kulkee ohitsesi edes huomaamatta sinua. Sellainen mahdollisuuksien paljous tekee joutilaisuudesta suorastaan jännittävän. Olet olemassa, mutta juuri sillä hetkellä vailla tarkoitusta vain olemassa. Jos istut kahvilassa saattaa joku pyytää saada istua pöytääsi ja tutustut uuteen ihmiseen pyyteettömästi ilman tarkoitusta. Jos kävelet voi joku ohikulkija pysäyttää sinut ja kysyä tietä. Voi olla että et osaa neuvoa, mutta voi olla että tiedät. Jokainen kohtaaminen on odottamaton ja arvoituksellinen. Tapanani oli juoda kahviloissa ja joskus avasin kirjan. Eräänä päivänä avasin kirjan ja luin:
"Would it be so that the falling apple
will be cutted by the sharp edge
of thought?
What did you do to the carrot
when caught it up from the native ground
to use it just for personal purposes?"
Runoilija oli herännyt ja lakannut olemasta vaiti monen vuoden jälkeen. Hänen kirjalliset tuotoksensa alkoivat saada hämmästyttäviä taiteellisia piirteitä. Hänestä oli tulossa asiaansa omistautunut ja osaava. Lahjakkuus hänessä oli löytänyt pakotien ulos ahdistavasta sisäisestä piinasta, joka oli pakahduttaa hänet kokonaan. Runoilija oli alkanut hapuillen asetella sanoja ja säkeitä järjestykseen ja siinä samassa sai myös oman sisimpänsä järjestykseen. Mikä tuska onkaan, kun luovuus ei löydä pakotietä ja ihminen joutuu kanavoimaan voimansa muihin aktiviteetteihin. Runoilijasta oli tullut oman itsensä kuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti