Tapasimme torilla. Olimme kaksi ohikulkijaa. Katseemme kohtasivat ja jompikumpi, en muista enää kumpi, todennäköisesti Joao, sanoi muutaman sanan. Heti ensimmäisessä lauseessa kävi selväksi että emme puhu samaa kieltä. Hetken olimme molemmat kuin hiukan huvittuneita, mutta samalla hämillämme. En tiennyt mitä Joao sanoi, eikä hän tiennyt mitä vastasin. Kysyikö hän kenties tietä vai sanoiko että minulla on kauniit silmät. Mitä väliä sillä on.
Olin ostanut vanhan kartan ja Joao osoitti sitä sormellaan sanoen jotain. Vedin kartan esiin laukusta ja esittelin sitä hänelle. Hän katsoi sitä ihastellen ja taisi kysyä mitä se maksoi. En voi olla varma, mutta vastasin jotakuinkin hinnan. Oikeaa hintaa en tietenkään kertonut, koska kyseessä oli tori jolla kaikki on kaupan eikä mitään myydä ilmaiseksi. Kaikesta pitää tinkiä. Joaolla oli myös kassi täynnä tavaraa. Ehkä hän oli keräilijä tai sitten ei. Keskustelumme oli hauska, nauroimme ymmärtämättä toisiamme. Tilanne oli huvittava, mutta yritimme ymmärtää ja tehdä mahdottomasta mahdollisen. En tiedä minne hän oli menossa, mutta kuljimme samaa matkaa. Välillä hän osoitti jotain rakennusta ja kertoi jotain. Nyökytin päätäni, yritin katseella ymmärtää jotain hänen ilmeestään, mutta todennäköisesti tulkitsin väärin.
Poikkesimme eräällä sivukadulla syömään. Käsin ja ilmein Joao sai minut ymmärtämään että tässä oli erittäin hyvä ravintola. Paikka oli kuin vanha 60-luvun baari, täynnä miehiä tuskin yhtään naista. Joao puhui kiihkeästi tarjoilijan kanssa, hän ei selvästikään ollut tyytyväinen menun sisältöön vaan halusi jotain erityistä. Joaon kädet halkoivat ilmaa, tarjoilija nyökytteli myöntyvästi ja katosi pian korkean tiskin taa. Pöytään tuotiin viiniä ja leipää. Juustoa, oliiveja ja kalaa josta en maistamatta voinut olla varma oliko se kalaa vai kenties jotain aivan muuta. Ruoka oli yksinkertaista mutta hyvää. Viini hieman hapanta mutta virkistävää.
Emme juuri ymmärtäneet toisiamme, mutta ymmärsimme että on nälkä, jano, kuuma tai kylmä. Mitä kello on, onko tylsää tai muut merkityksettömät asiat jäivät kommunikoimatta. Joaolla oli kauniit tummat silmät, hänen otsansa oli jo hiukan paennut päälakea kohti, mutta tummat suortuvat keinuivat kevyesti tuulessa. Hän hymyili paljon ja todennäköisesti myös minä, koska se on yksinkertaisin kommunikaation välinen katseen jälkeen. Emme puhuneet paljon, sillä sanat olivat meille vain eleiden täydentämistä, tavallaan kuin ohjenuora itsellemme siitä mitä tarkoitamme yrittäessämme ilmaista jotain toisillemme.
Sitten jossain vaiheessa kadulla tuli tarpeelliseksi ilmaista että olemme ehkä menossa eri suuntiin. Molemmat hiukan vakavoituivat ja katsoimme hetken tosiamme ilmeettömästi silmiin. Joao osoitti vasemmalle ja minä osoitin oikealle, siitä ymmärsimme että meillä ei ollut samaa päämäärää. Hymyilimme, sanoimme pari tuntematonta sanaa ja kättelimme. Heilautimme vielä kättä, katsoimme taaksemme ja katosimme kadun vilinään. Se oli jotenkin outoa, olit kohdannut jonkun, mutta et tiedä kenet. Puhuimme jotain mutta emme tiedä mitä. Kävelimme katuja, söimme lounaan ja sitten aivan kuin ketkä tahansa ystävykset erosimme kadunkulmassa ja jatkoimme eri suuntiin. Tämä kohtaaminen teki minut iloiseksi, mutta toisaalta olin hieman surullinen, sillä en tiedä. Tiedä mitä ja mitä minun oikeastaan pitäisi tietää. Eikö tässä ollut jo kaikki tai paljon enemmän, sillä kohtasin jonkun tuiki tuntemattoman jonka kanssa kuljin kappaleen matkaa.
Olisiko niin, että kun ihmisillä ei ole yhteistä kieltä he eivät koskaan ole erimielisiä. Tullakseen ymmärretyksi on käytettävä kaikki voimavaransa ja mielikuvituksensa. Silti voi käydä niin ettei toinen ymmärrä, mutta hän on kuitenkin ymmärtävinään. Kaikki energia kohdistuu ymmärtämiseen eikä vastaväitteitä esitetä. Jos yhteinen kieli on vieraita väärin lausuttuja sanoja, ilmeitä, eleitä, äänenpainoja ei tule ilmaisseeksi mitään muuta kuin vain tarpeellisen. Ja erimielisyyshän on tarpeetonta.
Yllättäen eräänä päivänä keskellä ihmisvilinää näen tutut kasvot vastantulevassa joukossa. Näemme molemmat toisemme jo kaukaa, katseemme kohtaavat ja hymyilemme iloisesti toisillemme. Joao heiluttaa kättään. Kohtaamme keskellä ruuhkaa, vaihdamme pari sanaa, viittilöimme jotain tehdäksemme toisemme ymmärretyksi ja kättelemme erotessamme. Jälleennäkemisen ilo näkyy meissä molemmissa ja ohikulkijat varmasti luulevat että olemme vanhoja hyviä tuttuja tai ehkä ystäviä vuosien takaa. Sitten jatkamme matkaamme eri suuntiin.
Onko niin että eläimet, jotka eivät osaa puhua, eivät koskaan riitele. Linnut laulavat kosiolauluja kutsuakseen lemmenseikkailuun, huutavat hätäisiä varoitushuutoja ja rääkäisevät ehkä ajaakseen tungettelijan pois reviiriltään, mutta riitaa ne tuskin haastavat. Ihminen on menettänyt paljon ymmärrystä alkaessaan puhua tyhjiä sanoja ja merkityksettömiä lauseita. Siksikö hiljaisuus on kultaa ja vaikeneminen hopeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti