Kohtaaminen

Se oli sunnuntai. Sunnuntai se oli, kun tein päätökseni. Olin ollut levoton jo pitkään, mutta lopullisen rauhani oli minulta vienyt eräs henkilö, jonka lempeät, mutta jyrkät sanat suistivat sydämeni ahdinkoon. Olin miettinyt sitä kauan ja loputa tuli se päivä, kun minun oli aika tehdä tämä matka.
Matkoja on monenlaisia. Matka voi olla pakenemista ylitsepääsemättömästä tilanteesta. Se voi olla siirtymistä paikasta toiseen. Se voi olla myös elämyksiä ja etsimistä, kuin löytöretki. Mutta paras matka on se, joka johtaa viimein perille.
Tiesin, että minun olisi joskus tehtävä tämä matka. Tiesin, että tämä päivä koittaisi kerran. Tunsin, että sieluni ja sydämeni huusi minua lähtemään. Oliko tämä pakenemista. Kenties, mutta tämän paon tulisi johtaa johonkin uuteen. Tämä pako tulisi olemaan minun löytöretkeni.
Sydämessäni asui kaipuu, la saudate kuten portugalilaiset sen sanovat. Ensin oli vain aavistus tulevasta. Oli paljon uskoa, hiukan toivoa ja hiipivää odotusta.
Kaipasin, mutta en tiennyt mitä. Etsin ja löysin, mutta löytämäni pakeni aina käsistäni. Kuljin päivin ja öin, mutta kohde pakeni aina edelleni. Etsin ihmistä ihmisten joukosta. Etsin sydäntä, joka kuuntelisi toista sydäntä. Etsin silmiä, jotka heijastuisivat sieluni peiliin. Hapuilin kättä, joka tarttuisi käteen. Päivät kuluivat ja yöt menivät menojaan. Ihmiset kulkivat omia teitään, eikä heidän sydämillään ollut korvia kuulla, heidän silmänsä olivat sokeat ja kätensä liukuivat ohitseni. Katsoin eteeni ja murheellisena näin sen kaiken. Kovia, hymyttömiä kasvoja. Lasittuneita, kylmiä katseita. Nyrkkiin puristettuja käsiä.
Oli syksy. Myöhäisen syksyn kylmä viima piiskasi sateen ihmisten kasvoille. Sateessa ei voi nähdä kyyneleitä. Ajattelin usein, että näiden ihmisten täytyy itkeä salaa. Syksyllä on helpointa itkeä salaa. Monien heistä täytyy tehdä niin, sillä tiedän, että täällä on paljon ihmisiä, joilla on syviä inhimillisiä tunteita. Heidän koskettavia sanojaan voi lukea heidän nimettömistä kirjeistään. Heidän tuskansa ja yksinäisyytensä voi kokea heidän viesteistään. Miten onnettomia he ovatkaan, ilman nimiä, ilman identiteettiä he etsivät toistensa joukosta itseään. Kuka minä olen, on heidän kysymyksensä, johon he etsivät ja haluavat vastauksen toinen toiseltaan.
Minä tapailin heitä toisinaan itsenäni ja toisinaan olin joku muu. Monet heistä tulivat onnellisiksi, sillä kohtelin heitä hyvin. Kirjoitin heille kauniita kirjeitä. Joillekin kirjoitin runoja, uskomattoman kauniita ja koskettavia. Jotkut olivat kiitollisia, mutta toiset tuskin uskalsivat lukea niitä, koska he epäilivät että ne eivät olleet minun kirjoittamiani heille. He pitivät minua petturina, joka lainasi tai varasti ja jakoi sitten lauseet ominaan. Jotkut vain yksinkertaisesti pelkäsivät, sillä he eivät olleet aikoihin, tai ehkä koskaan, kohdanneet ihmistä, joka todella tarkoittaa mitä sanoo.
Koska minulla on paljon runoja muistissani ja koska halusin ilahduttaa heitä, kirjoitin runojani auliisi tuiki tuntemattomillekin ihmisille. Se oli väärin, sillä ihmistä ei saa lähestyä ja tulla lähelle ilman lupaa.

Eräänä kauniina päivänä sähköpostiini kilahti viesti. Se oli kauniisti kirjoitettu. Kauniita sanoja ja kaunista kieltä, kuin sieluni sanoja itselleen. Olin hyvin onnellinen, sillä näytti siltä, että tämä kirjoittaja tietää sen minkä minäkin tiedän. Me tiesimme molemmat hyvin paljon ja se jo sinänsä oli liikuttavaa.
Minulla on aina mielessäni eräs kaupunki, jota lämmöllä muistan. Muistan sen katuja, kortteleita ja kaupunginosia lähes katukiven tarkkuudella. Olen viettänyt siinä kaupungissa muutamia elämäni onnellisimpia päiviä. Olen kulkenut yksin sen katuja ja tavannut mitä mieleenpainuvimpia ihmisiä sen vanhoissa kortteleissa. Se kaupunki on minun kaupunkini. Sinne palaan aina uudelleen ja nyt oli kulunut monta vuotta siitä, kun olin viimeksi kulkenut sen öisiä katuja. Kuullut kaihoisia lauluja ja kitaran säveliä sen kortteleissa. Kiivennyt jalan Gloria -hissin mäkeä ylös Bairro Altoon kun ilta laskeutuu ja tuuli puhaltaa Tejo-joen suulta valtameren suolaisen maun huulille. Se on kuin suudelma, jolle ei ole vastaanottajaa.
Lissabonissa tapasin aikanaan Marian, Antonion, Manuelin, Joaon, Paolon ja monet muut, joiden nimet eivät ole painuneet mieleeni.
Minun saudateni, kaipuuni kohde, oli tuo vanha kaupunki, josta uusi ystäväni kirjoitti niin kauniisti. Sydämeni vuodatti kaipuun kyyneleitä ja minä kirjoitin hänelle kauneimmat muistoni tuosta kaupungista, sen kukkuloilta ja kujilta. En kertonut paljon, sillä ventovieraalle ei pidä antaa itsestään kaikkea. Kirjoitin vain sen mikä teki minut onnelliseksi juuri sillä hetkellä.
Me kirjoitimme molemmat kauniista asioista ja saimme toinen toisemme vakuuttuneiksi siitä, että olimme aitoja oikeita ihmisiä vaikka vielä vailla nimiä.
Sanat soljuivat sielustani ja sydämestäni kuin keväinen puro. Mutta oli syksy ja kellastuvat lehdet putosivat jo puista. Nurmi, jolle ne putosivat, oli eläväistä ja tumman vihreää sillä oli satanut paljon. Sade oli tehnyt nurmikosta tuuhean ja vehreän ja kun aurinko ei enää polttanut lehtivihreää, tuli nurmesta tavanomaista tummempaa ja eloisampaa. Muistan tämä syksyn juuri siitä, että nurmikko oli vielä lokakuussa niin kauniin vihreä, vihreämpi kuin koko kesänä.
Vaahteran lehdet olivat suuria ja kirkkaan keltaisia. Kun ne hitaasti leijuivat alas pehmeälle nurmimatolle se oli kuin jättimäisten höyhenien putoamista maahan. Nurmimatto aivan kuin antoi hiukan periksi ja palautui sitten taas alkuperäiseen muotoonsa. Tuuli kahisutti lehtiä edestakaisin pitkin pihamaata.
Vietin paljon aikaa pihalla. Tuijotin taivaalla lentäviä muuttolintuparvia. Valtava monisatapäinen kurkiparvi muodosti auraa lahdenpoukaman yllä. Niiden huudot kaikuivat kilometrien päähän. Oli liikuttavaa nähdä miten niin monta suurta ja kankein siiveniskuin liikehtivää lintua voi saada aikaan niin määrätietoisen muodostelman. Niiden matka täältä perille on tuhansien kilometrien mittainen ja jokainen liike suunnitelmallinen sen yhden ja ainoan päämäärän saavuttamiseksi.
Seurustelin lähes päivittäin pihakoivun latvassa nuokkuvien naakkojen kanssa. Tiesittekö muuten, että naakat lentävät aina pareittain. Se on ihan totta. Toistakymmentä naakkaa laskeutui aina pareittain suuren pihakoivun latvaan. Siinä ne laiskoina nuokkuivat ja katselivat elämää pihamaalla. Ei edes tuuli jaksanut niitä sieltä pudottaa.
Kaipasin ja odotin. Ensin kaipasin ihmistä. Sitten kaipasin tuota vanhaa kaupunkia. Sitten katselin taivaalla lentäviä lintuja ja kaipasin, kaipasin vain, mutta en enää tiennyt mitä.
Odotin jotain tapahtuvaksi. Odotin jotakuta, mutta en tiennyt ketä. Sitten odotin viestejä, kirjeitä, joissa olisi kauniita sanoja ja ajatuksia. Ajatuksia, jotka herättäisivät vanhoja muistoja ja uusia ajatuksia. Kirjoitin runoja ja kuuntelin lauluja. Minusta oli tulossa onnellinen.

Olin onnellinen. Päivät olivat täynnä syksyistä aurinkoa ja alkavan ruskan värejä. Vietin aikaa itsekseni, muistelin ja ajattelin mitä kaikkea ihanaa elämä oli minulle antanut. Minulla oli paljon, lähes kaikki mitä ihminen voi toivoa, sillä ihmisen ei pidä toivoa paljon, eikä missään tapauksessa kaikkea.
Minulla oli paljon tekemistä. Pilkoin puita ja sytytin tulen vanhaan pystyuuniin joka ilta. Sitten makasin sängyllä ja tunsin miten liekkien lämpö säteili avoimesta uuninluukusta varpaisiini.
Poltin paljon kynttilöitä. Joka huoneessa paloi muutama luoden hämyisen tunnelman vanhaan maalaistaloon. Huoneissa leijui kynttilöiden romanttinen lämpö. Iltaisin käperryin vuoteeseeni kun viimeisten liekkien valonjuovat vielä leikkivät kattolaudoissa piirtäen niihin katoavia varjojaan.
Join viiniä. Ensin join vain halpaa kuohuviiniä. Korkin poksahdus oli iloinen laukaus onnellisen elämäni onnellisille illoille.
Joskus joimme ystävieni kanssa viiniä pihanuotiolla. Vanhaan pataan oli kerätty omenapuunoksia ja revenneitä rankoja. Kuumat liekit nuolivat padan reunoja ja kohosivat korkealle kohti tähtitaivasta.
Kun kyllästyin kuohuviiniin, siirryimme Verdeen. Portugalilainen mieto ja helmeilevä tuore viini imeytyi kiellelle ja jätti iloisen maun huulille. Siitä tuli hupaisa olo ja tunsin olevani taas hiukan lähempänä maata ja kaupunkia, joka niin lähtemättömästi oli jäänyt mieleeni.
Verden jälkeen tuli sitten myöhemmin muita viinejä ja ennen kaikkea vieraita, jotka toivat taloon oman tunnelmansa ja jättivät jälkeensä niin tuoksuja kuin tavaroita. Mutta siitä vasta tuonnempana.
Kuuntelin musiikkia. Brasilialaisia rytmejä, mutta myös muuta. Erityisen tärkeiksi muodostuivat kuitenkin brasilialaiset laulut, joita en ollut ennemmin kuunnellut niin paljon ja tarkkaan. Olin kuullut jotain joskus, mutta en koskaan kuunnellut todella. Kun kuuntelin, en kuullut vain musiikkia vaan myös tunnelman, joka oli lähellä sitä perusvirettä, johon sieluni oli virittynyt näiden päivien aikana. Minun sydämessäni asui kaipuu, mutta sen kaipuun kohde oli minulle vielä tuntematon.
Luin kirjoja. Löysin yllättäen kirjahyllystäni klassikoita joita en edes muistanut olevan olemassakaan. Luin Frommia. Rakastamisen vaikea taito oli yksi ensimmäisistä kirjoistani, jonka nyt luin läpi kokonaan ja tehden merkintöjä ja muistiinpanoja. Erich Fromm ja vanha kirja, mutta paljon asiaa. Olin lukenut sen ennenkin, mutta unohtanut opetuksen tai sitten en ollut koskaan edes ymmärtänyt sitä.
Frommin jälkeen tuli Kapu Nagain, Axel Fredenholmin ja Kahlil Gibranin vuoro viipyä yöpöydälläni, mutta kaikista näistä huolimatta tärkeimpiä olivat runot. Niitä oli ripoteltu ympäriinsä. Taloon tullessa kuistin ikkunassa oli Lauri Viidan Onni. Peräkamarin peilin reunassa oli Yorizanea. Ja omat runoni, ne kaunistivat mieltäni ja kirjeitäni niin tutuille kuin tuntemattomille.

Kirjeitä voi kirjoittaa jonkin aikaa vailla nimiä, tuntemattomalle vastaanottajalle, mutta sitten tulee aika kun haluaisi enemmän. Tulee aika kun ihmisen tiedonhalu voittaa mielikuvituksen. Tulee aika, kun haluaa tietää ja olla varma siitä että joku on todella joku, ei pelkkä näppäimistö tietokoneen ruudun takana.
Ystävälleni, voin kai kutsua häntä ystäväkseni nyt, kävi näin. Hänelle eivät enää riittäneet sanat, lauseet ja kirjeet. Hän pelkäsi ihastuvansa liikaa sanoihin, lauseisiin ja mielikuviin, joita pitkät kauniit viestimme synnyttivät.
Hän oli oikeassa, sillä nyt kun jälkeenpäin olen lukenut noita viestejä tiedän, että juuri näin minulle kävi.
Miltä tuntuu runoilijasta, joka on juuri kirjoittanut maailman kauneimman runon. Hän tietää, että runo on kaunis, mutta hän voi vain aavistaa, että se on ehkä maailman kaunein. Runoilija on ehkä epävarma, eikä usko oman runonsa kauneuteen. Hän on ehkä julma ja vaativa itseään kohtaan, eikä edes halua tunnustaa, että runo on kaunis, ehkä maailman kaunein.
Runoilija tulee kuolemaan tietämättä, että hän kirjoitti maailman kauneimman runon. Näin kohtalo lienee sen määrännyt olevan.
Niinpä koitti sitten aika kohdata tuo tuntematon. Koska olimme tuntemattomia toisillemme, oli meillä ylitettävänä vaikea silta, miten tulla tietämään kuka toinen on. Se vaatii rohkeutta. Vaatii rohkeutta paljastaa tuntemattomalle oma henkilöllisyytensä, vastata itse kysymykseen: Kuka minä olen.
Koska tämän sillan ylittäminen on monille niin vaikeaa voi usein juuri tässä tilanteessa käydä niin, että kohtaamista ei tule. Tulee vain pitkä hiljaisuus. Lopullinen hiljaisuus ja kaikki mitä on kirjoitettu ja kerrottu jää ikuisesti toteamatta, oliko se sittenkään totta.
Koska minä olin rohkea ja olen rohkea vieläkin, otin ratkaisevan askeleen. Se oli ensimmäinen askel ja sen jälkeen tarvittiin vielä muutama harppaus, jotta välimatka olisi tullut riittävän lyhyeksi ylittää virran yli vievä silta.
Näin jälkeenpäin on helppo sanoa, että se oli helppoa ja yksinkertaista minulle. Näin jälkeenpäin voi todeta sitä ja tätä, mutta tarvittiin vielä paljon, jotta kohtaamisesta tuli totta.

Sovimme sitten kohtaamisen aurinkoiseksi iltapäiväksi eräälle erittäin romanttiselle paikalle. Mutta koska oli jo lokakuu oli päivänselvää, että aurinkoisesta säästä ei ollut takeita.
Paikka oli romanttinen ja tunnelataus, joka kohtaamiseen liitettiin oli värisyttävä, näin ainakin minä sen omalta kohdaltani koin. Nimittäin olin kirjoittanut hänelle viimeisessä viestissäni jotenkin näin:
"Kohtaisimmeko aurinkoisena syksyisenä iltapäivänä puolessa välissä siltaa? Lentääkö silloin taivaalla kurien parvi, uivatko sorsat ja joutsenet hartain vedoin häpeillen alle sillan."
Aivan näin ei tapahtunut. Sataa tihkutti vettä, kun parkkeerasin autoni Seurasaaren sillan kupeeseen. Puhelimeeni tuli viesti: "Täällä. Vähän ripsottaa, keskellä siltaa katoksen alla." Hän oli jo siellä.
Kun kävelin kevein askelin sillalle sain väistellä hanhiparvea. Sillankaiteella taiteili puluja, mutta toki myös sorsat ja joutsenet olivat paikalla. Eivät ne uineet hartain vedoin häpeillen alle sillan, vaan tuijottivat minuun uteliaina odottaen makupaloja. Linnut eivät tunnu ymmärtävän romantiikasta paljoakaan. Vaikka mikä voisi olla sen romanttisempaa kuin satakielen tai laulurastaan viserrys lehmusmetsässä kesäyönä.
Hän. Hän oli jo siellä. Hän tuli minua askeleen vastaan ja me lähdimme kävelemään kohti Seurasaarta. Satoi. Avasimme sateenvarjot. Kävelimme ja puhuimme. Se oli se hetki.
Tällaisia hetkiä ei tule ihmisen elämässä paljon. Harvoin voi kohdata tuntemattoman ja heti kulkea hänen kanssaan kuin niinikään tuttavan kanssa. Tässä iässä ihminen enää harvoin ottaa tällaisia askeleita. Ensimmäisiä askeleita ja harppauksia. Minä olin ottanut ja me otimme.
Se oli syksyinen, sateinen, kolea päivä. Kävelylenkin jälkeen joimme kahvia Tamminiemessä. Puhuimme ja teimme tuttavuutta. Se olisi voinut päättyä näinkin, mutta ehdotin, että hän tulisi käymään luonani vanhassa maalaistalossa.

Ensitapaamisemme jälkeen, kun olimme eronneet, jäyti mieltäni pelko, että hän ei ehkä tulisikaan. Koska olin sanavalmis, halusin omalla tavallani varmistaa, että kutsuni aitous ei jää epäselväksi ja että hän tietää mitä kaikkea hänen varalleen olen miettinyt. Siispä laadin viestin ja lähetin sen ja hän vastasikin siihen pikimmiten.
Se oli lauantai, sillä päivä jolloin kohtasimme ensikertaa oli keskiviikko. Lauantaina hän tuli ja minulla oli villasukkia, kynttilöitä, takkatuli ja samppanjaa valmiina.
Istuimme puutarhassa nuotiolla ja joimme Laurent-Perrieriä, jota voitaneen pitää riittävän laadukkaana tällaiseen tilaisuuteen. Niin ja söimme metsämansikoita, sillä ne sopivat mainiosti samppanjan kanssa. Puhuimme, kerroimme tarinoita toisillemme ja aloimme tulla yhä tutummiksi. Se on yllättävää miten vieraasta ihmisestä tulee sana sanalta, lause lauseelta yhä näkyvämpi. Aivan kuin heijastus veden peilissä muuttuisi aidoksi ihmiseksi. Tätä on vaikea selittää, mutta ne jotka ovat sen kokeneet tietävät kyllä.
Puutarhassa oli jo viileää, sillä olihan lokakuu. Lokakuussa on jo usein pakkasöitä, eivätkä päivätkään enää lämpene vaikka auringon valo lävistää vielä lehtivihreää.
Sinä iltana kokkasin pitkästä aikaa. Paahdoin kevyesti marinoituja katkarapuja ja vaaleaa leipää katajapedillä. Pääruokana oli kalakeitto ala Ponta da Pescador, joka tarkoittaa, että en tee mitään ruokaa koskaan suoraan reseptin mukaan, vaan sovellan reseptejä oman mieleni mukaan. Siis paikan nimen mukaan nimetty soppa.
Ruoka oli syötävää, ehkä jopa herkullista. Sen kanssa juotiin Verdeä, kuten lähes aina siinä talossa kalakeiton kanssa.
Ystäväni – siis voin kai sanoa häntä ystäväkseni nyt – auttoi minua ruuanlaitossa. Hän kävi saksimassa katajanoksia pihapuusta ja poimi omenoita jälkiruokaan. Jälkiruokana olivat siis tietenkin uuniomenat ja niiden kanssa juotiin pienistä laseista Ferreiran portviiniä.
Ferreiran kurki kantaa nokassaan hevosenkenkää. Olen nähnyt tuon patsaan Vila Nova da Gaian kaupungissa, joskus vuosia sitten.
Tällaisen aterian ja tällaisen illan voi kruunata vain hyvä musiikki, viini ja keskustelu. Kuuntelimme musiikkia paljon, joimme viiniä vähän ja puhuimme. Puhuimme ja joskus hetkittäin olimme hiljaa. Hiljaisuus on kuin hetki, jolloin jumalat hengittävät, sillä jumaltenkin on joskus hengitettävä.
Minulla oli aina ollut eräs unelma ja halusin sen nyt toteuttaa. Jo hyvin nuorena olin lukenut paljon runoja. Ensin luin länsimaista runoutta, sitten kiinalaista ja viimein vain pelkkiä klassikoita. On paljon kauniita runoja, jotka olen jo unohtanut. Ja on paljon hienoja runoja, joita en ole koskaan oppinut ymmärtämään. Mutta on yksi hyvin yksinkertainen ja kaunis runo, joka on ikuisesti painunut mieleeni. Se on yksinkertaisuudessaan jopa ehkä hiukan lapsellinen, mutta minulle sen luoma mielikuva on eheä ja kaunis. Se on Boris Pasternakin runo Kohtaaminen. Olen aina halunnut lukea sen runon jollekulle henkilölle ja niin kuin olin luvannut, luin sen hänelle.
Siinä runossa on kuvattu surumieliseen venäläiseen tapaan kohtaaminen. Se on kuin kaunein romanssi vailla sävelmää. Se on kaipuuta, surua ja tunnustusta täynnä oleva pala jotain historiaa, jota me emme tunne. Kenties joku, joka tuntee tuon runoilijan sielua tai elämää, tietää jotain siitä. Mutta minä luulen ja uskon, että kukaan ei koskaan saa tietää koko totuutta tuosta yksinkertaisen kauniista tarinasta joka tuohon runoon sisältyy. Tuohon runoon voi jokainen meistä liittää omaa tarinaansa ja tehdä siitä niin itselleen kuolemattoman. Minulle tuo runo on nyt kaksin verroin tärkeämpi kuin ennen.
Runo on luettu ja kynttilöiden viimeisten liekkien valonjuovat leikkivät kattolaudoissa piirtäen niihin katoavia varjojaan.

Jokaisen illan ja yön jälkeen koittaa seuraava päivä. Se voi valjeta kauniina ja aurinkoisena ja siitä voi alkaa kokonaan uusi elämä. Se voi olla myös täynnä epätietoisuutta, joka heittää epävarmuuden varjon tulevaisuuden ylle. Mutta päivä voi valjeta myös myrskyisänä, vailla toivoa auringon paisteesta ja valon ja varjojen leikeistä.
Kohtaloaan ei voi valita, vai voiko. Se tulee sellaisena kuin tulee. Se tulee niin kuin aamunkoi. Joskus paisteisena, joskus häilyvänä ja joskus pimeys vain jatkuu ja jatkuu.
Miten romanttiselta tuntuukaan ajatus hetkestä, kun aamun savut sekoittuvat yön silkkiin. Hetki ennen ensimmäistä valonpilkahdusta itäisellä taivaanrannalla, paljon ennen auringonnousua. Kun sarastus on vasta aavistus, se on kuin odotus, tuleeko hän ja koska hän tulee.
Ja joskus hän ei vaan tule enää. Kerran me kaikki lakkaamme tallaamasta polkujamme mäkien kumaraisille harteille.

Miten romanttista, mutta myös surullista odotus on. Koskaan ei voi tietää sammuttaako aamu rakkautemme janon, vai rakentaako siltoja yön raskas suudelma. Ehkä kerran tuhoutuu myös rakkaus ikuiseksi vannottu.