Raisa

Tapaamme sattumalta kadulla, hän kysyy minulta jotain ja pian huomaan että hän puhuu muutaman sanan kieltäni. Raisa on temperamenttinen, hiukan melankolinen, mutta räiskyvä persoonallisuus. Hänen aksenttinsa on outo, mutta pidän siitä ja huomaan että se jopa tarttuu minun puheeseeni. Nauramme paljon ja hän yrittää opettaa minulle muutaman sanan omaa kieltään. Traaginen kohtalo on johdattanut hänet tänne, hän puhuu siitä dramaattisesti ja vahvasti eläytyen. Hänen silmänsä kostuvat joskus, mutta hän ei itke. Minulla taas kyyneleet joskus valahtavat poskelle kun kerron itsestäni ja omasta taustastani. Meillä on jotain yhteistä.

Hän kutsuu minut kanssaan illalliselle, tapaamme baarissa joka on sisustettu vanhaan tyyliin. Tummaa samettia ja korkeaselkäisiä suuria nojatuoleja. Nautimme aperitiivit ja Raisa polttaa savukkeen. Harmaa savu levittäytyy pöydän ylle ja peittää tumman sisustuksen verhoonsa. Paikalla ei ole paljon ihmisiä, mutta muutamissa pöydissä istuu pariskuntia ja joku yksinäinen kyyhöttää nurkassa lasi edessään. Taustalla soi tuntematon laahaava kappale joka saa minut melkein haukottelemaan, tämän paikan tunnelma tuntuu pysähtynee jollekin menneelle vuosikymmenelle. Emme puhu kovin paljon sillä molemmat vaikutamme hiukan väsyneiltä, niin Raisan kuin minunkin luomeni tuntuvat liikkuvan hidastetusti tässä uneliaassa ympäristössä. Meillä kummallakaan ei taida olla täällä yhtään tuttavaa, mutta katseemme harhailevat silti muihin pöytiin. Aperitiivi kuitenkin piristää meitä vähän, se saa vereni kiertämään ja luulen että Raisalle käy samoin. Alamme keskustella mitäänsanomattomista asioista ja naurahdamme joskus jollekin lapsukselle. Päätämme ottaa vielä toiset ennen siirtymistä ruokasaliin. Äänemme kohoaa ja huomaan että muut baarissa olijat alkavat kiinnittää meihin huomiota. Joku kulkee pöydän ohi ja aivan kuin kurottautuu valoon nähdäkseen keitä olemme. Hän ehkä olettaa tuntevansa meistä jommankumman tai sitten vaan harhailee etsien seuraa. Huomaan että nurkkapöydässä hiljaa kyyhöttänyt hahmokin piristyy ja ojentautuu nojaamaan pöytää, ehkä kuullakseen paremmin mitä me puhumme.

Raisa on tumma, mutta olen huomaavinani jokusen harmaan suortuvan hänen huolitellussa kampauksessaan. Silmät ovat kirkkaat ja tarkkaavaiset. Häneltä tuskin jää huomaamatta mikään, paitsi se että hänen toisen savukkeensa tuhka tipahtaa pöydälle. En huomauta mitään sillä katson ettei se ole korrektia, eikä sillä ole mitään merkitystä tässä tilanteessa. Tärkeämpää on ymmärtää elämää ja sitä miksi me olemme tässä, kaksi toisilleen vierasta, mutta kuitenkin jollain tavalla samanlaista ihmistä. Raisa ei ole vanha, mutta elämä on piirtänyt hänen kasvoilleen muutaman tuskaisen uurteen, se johtunee hänen kokemuksistaan. Vai pitäisikö sanoa suoraan kärsimyksistään, sillä hänen elämässään kaikki pöydät eivät ole olleet valmiiksi katettuja, hän on joutunut näkemään paljon vaivaa ja sitten aivan kuin yllättäen kohtalo on heittänyt hänet tähän, minua vastapäätä, keskustelemaan tuntemattoman ihmisen kanssa elämän karusta todellisuudesta.

Tunnen ajoittaista häpeää siitä että minulla on oikeastaan aina elämässäni ollut kaikki hyvin, jos nyt sellaista voi sanoa, mutta en ole koskaan joutunut kokemaan henkilökohtaisesti mitään suurta menetystä. Toki minunkin elämäni perustuu menetyksiin, mutta ne eivät ole koskettaneet minua henkilökohtaisesti vaan ovat aivan kuin henkilöhistoriaani. Ilman tiettyjä historiallisia tosiseikkoja minua ei olisi ehkä olemassakaan, jos olisi eläisin kovin erilaista elämää jossain toisaalla. Lähtökohtani olisivat olleet erilaiset ja minusta olisi tullut jotain aivan muuta. Pyörittelemme ajatuksia ja suhtaudumme molemmat ehkä hiukan kyynisesti nykyhetkeen, mutta näemme kaikessa jotain humoristista eikä historian painolasti masenna meitä. Yllättävää miten hyvin ymmärrämme toisiamme vaikka meitä edeltäneet sukupolvet olivat joskus vihollisia keskenään. Se ehkä sitoo meitä jotenkin yhteen. Kannamme menneisyyden taakkaa itsessämme ja haluamme ehkä tällä tuttavuudella pyyhkiä pois jonkun meitä painavan vanhan asian jota ei ehkä fyysisesti ole olemassakaan, mutta joka psyykkisesti vaikuttaa identiteettimme. Luulen että molemmat hyödymme tästä jotenkin, tämä tavallaan kuin vapauttaa meidät jostain vastaamattomasta kysymyksestä jota ei koskaan esitetty.

Siirrymme ruokasaliin meille varattuun pöytään ja jatkamme edelleen samasta aiheesta. Toki tarjoilija ja menu luo pienen tauon keskusteluumme. Illallinen on runsas ja maittava, nautimme sen hitaasti koko ajan keskeyttäen niin että ruoka on lähes kylmää kun laitan viimeisen palan suuhuni. Minusta tuntuu kuin olisin hieman humalassa ja miksi en olisi, sillä joimme kaksi aperitiivia ja pullollisen hyvää viiniä. Meistä on tullut kovin tuttuja tämän illan aikana, vaikka illallinen kesti ehkä vain kaksi tuntia. Tiedämme toisistamme paljon enemmän kuin osasin odottaa. Alan ymmärtää monia asioita paremmin, ymmärrän itseäni, ymmärrän lapsuuttani ja ehkä Raisan melankolia on tarttunut myös minuun, sillä olen hiukan surumielinen kaikesta. Itsestäni, Raisasta, tästä illasta ja ateriasta. En kuitenkaan kerro sitä hänelle, sillä en tiedä mitä sanoisin. Olemme tutustuneet, mutta silti joku erottaa meitä ja pelkään että jos kertoisin hän voisi ehkä ymmärtää väärin, jopa loukkaantua, joten en sano sanaakaan asiasta.

Ilta on pimennyt, tai on jo oikeastaan yö, kun kävelen pitkin hiljaisia katuja kohti hotellia. Ajattelen mitä tästä kertoisin, jos kertoisin tästä jollekulle. Olisiko kukaan edes kiinnostunut ja merkitsisikö se kenellekään muulle mitään. Ehkä ei. Tämä ilta ja koko päivä kuitenkin muutti minussa jotain, jotain joka on ollut syvällä sisälläni syntymästä asti. Olen taas ehkä hiukan viisaampi itseni suhteen, mutta maailma ympärilläni on se sama. Mikään muu ei ole muuttunut.