Carlo

Hän on hiukan neuroottinen arvelen. Tapasimme sattumalta niin kuin matkalla on tapana. Meillä on jotain yhteistä, mutta ei mitään merkittävää, olemme vain kuin kuvastimia toisillemme kun vaihdamme pari sanaa. Hän pälyilee usein ympärilleen vähän epätietoisena paikasta ja ajasta. Hän kertoo tarinoita menneisyydestään. Hänen opintonsa katkesivat yllättävään sattumaan ja ala valitsi hänen, ei hän alaa. Hän on tutkimusmatkailija kuten minäkin, etsijä joka soisi löytävänsä, mutta ei mitään erityistä tiettyyn päämäärään tähtäävää. Välillä tuntuu kuin hän olisi eksyksissä itsenä kanssa, hapuillen hän etsii ovia avattaviksi ja suljettaviksi, mutta ei ole oikeastaan kiinnostunut mitä ovien takana on. Outoa, olenko minäkin kenties tuollainen.

Kuljemme yhdessä mutta yksin kumpikin. Emme ole tosillemme kovinkaan tärkeitä, olemme ainoastaan matkakumppaneita. Jokaisella on hyvä olla joku jolta varmistaa mitä kello on ja missä on länsi ja itä. Kuljemme yhdessä kuin huomaamatta toisiamme. Välillä kysymme jotain toisiltamme ja välillä katoamme toistemme näköpiiristä kuin tietämättä tapaammeko koskaan enää. Hänellä on huonompi suuntavaisto kuin minulla, hän tekee vähemmän huomioita ympäristöstään, tai jos tekee unohtaa ne. Opastan hänet postiin, jossa hän kirjoittaa kortin jollekin. Sillä aikaa minä mittailen katua kirkon edustalla ja seuraan miten ihmiset rakentavat jouluseimiä ja koristelevat kirkon edustaa.

Välillä istumme kahviloissa, samassa pöydässä, mutta erikseen. Emme tiedä toisistamme juuri mitään, mutta koen että meistä kumpikin etsii jonkinlaista turvaa toisestaan. Hän kirjoittaa muistiinpanoja päiväkirjaan, minä en tee niin. Molemmat kuvaamme paljon, mutta aivan eri asioita. Välillä hän tuntuu etäiseltä ja poissaolevalta, aivan kuin hän kaipaisi jonnekin, mutta en tiedä minne. Kadulla hän kulkee hieman hämillään ihmisjoukossa, kuin peläten että joku tarttuu häneen kiinni tai kysyy häneltä jotain. Hänen katseensa tuntuu harhailevan levottomana ympäriinsä, enkä tiedä mitä hän etsii, jos etsii. Kenties hän etsii pakotietä elämästään, joka ei ole ollut täydellinen. Kenen olisikaan. Joskus tuntuu kuin hän kokisi olevansa taka-ajettu, mutta kun katson taakse ei siellä ole ketään.

Ihmiset ovat arvoituksellisia monesta syystä. Joskus he ovat arvoituksellisia siksi että heissä on jotain erityistä ja kiinnostavaa. Joskus vain siksi ettei heistä saa selvää. Heidän tarkoitusperänsä ja tavoitteensa ovat epämääräisiä tai minulle tuntemattomia. Sille miksi me olemme täällä näyttäisi olevan aivan eri syy, mutta se syy voi olla myös sama. Katsomme asiaa eri lähtökohdista ja etsimme vastausta erilaisista vaihtoehdoista vaikkakin samasta paikasta.
Hänen levottomuutensa ei tartu minuun vaan tarkkailen häntä kuin vieras ja ulkopuolinen. Siksi meillä ei juuri ole yhteistä. Emme samaistu toisiimme. Ja kuitenkin hänen läsnäolonsa saa minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi kuin jos olisin yksin.

Laivalla kävelemme peräkkäin kahvilaan ja huomaan että ihmiset luulevat meidän kuuluvan yhteen. Istumme vierekkäisille vapaille paikoille ja kaikki olettavat meidän olevan joko pari, hyvät ystävät tai veli ja sisko. Saamme aina kaksi paikkaa ja meille tehdään tilaa. Ja kuitenkin tiedämme toisistamme vain hädin tuskin nimet ja suurin piirtein keitä olemme, mistä tulemme ja minne luulemme olevamme menossa. Tämä ei ole ystävyyttä, ei toveruutta, olisiko tämä matkakumppanuutta ja mitä se on.

Carlolla on harmaat silmät ja tukka repsottaa milloin mitenkin. Hän käyttää oudon näköistä hattua, sellaista jota minä en käyttäisi koskaan. Hän pukeutuu vähän mauttomasti, mutta kuitenkin asiallisesti olosuhteisiin nähden. Hänen kaikki varusteensa ovat hyvässä järjestyksessä eikä mukana ole juuri mitään tarpeetonta. Sen perusteella mitä tiedän hänestä voisin kuvitella hänet aivan erilaiseksi. Jos olisimme tavanneet New Yorkissa tai Pariisissa hän todennäköisesti näyttäisi aivan erilaiselta. Kuvittelisin hänet hillitysti pukeutuvaksi ja huolitelluksi. Olettaisin että hänen käytöksensä olisi rauhallinen ja elegantti. Ehkä tämä ympäristö tekee hänestä levottoman. Hän ei selvästikään näytä olevan täällä kuin kotonaan toisin kuin minä joka tunnen oloni täällä entistäkin levollisemmaksi.

Tällaiset kohtaamiset saavat minut miettimään miten erilaisia me ihmiset olemmekaan. En ehkä opi tuntemaan häntä koskaan, mutta opin tuntemaan itseni entistäkin paremmin. Näen itseni entistäkin eheämpänä hänen kuvastimessaan ja opin ymmärtämään kuka olen ja miksi olen täällä. Se että meistä ei koskaan tule elinikäisiä ystäviä ei ole tärkeää. Kun kuljemme yhdessä olemme kuin yö ja päivä jotka seuraavat toistaan. Se riittää yhdistämään meidät kun kävelemme sisään kauppahallin portista.