Tie

Tie nousee pystyyn ja on kivuttava ylös vuorenrinnettä. Ensin on tasaista ja sitten mäki pikkuhiljaa jyrkkenee. Lopulta on otettava varovaisia askeleita, tarkkaan arvioitava jalansija ja varottava irrottamasta yhtään kiveä rinteestä, sillä vyöryessään alas se saattaa osua takana tulevan jalkoihin tai ponnahtaa ilmaan, osua vartaloon ja suistaa kulkijan tasapainostaan. Ensimmäisenä kulkevan on kannettava huolta perässä tulevista. Hänellä on kaksinkertainen vastuu, löytää oikea reitti ja sopivat jalansijat sekä varoa vahingoittamasta takaa tulevia. Viimeisellä on helpompaa, hän voi seurata edellä kulkevan askeleita ja jos kivi ehkä vierähtää hänen jaloistaan alas rinteeseen se ei todennäköisesti vahingoita ketään tai mitään.

Alku on aina hankalaa, oppia kulkemaan tasaisen rauhallisesti, huomioida kuljettavan matkan pituus, jotta ei uuvu kesken matkaa. Reitti on valittava niin että paluu on mahdollinen uupuneenakin, jos sattuisi käymään niin että väsymys yllättää. Voisi kuvitella että alas päin kulkeminen on helpompaa, mutta niin ei ole. Kivi vierii alas painovoiman armosta, mutta ylös se ei nouse ilman apua. Ihminen ei voi vieriä alas vahingoittumattomana, joten hänen on kannettava myös itsestään kaksinkertainen vastuu.

Ylöspäin mennessä oppii nopeasti oikean tyylin ja tavan. On varottava innostumasta liikaa ettei tee mitään harkitsematonta. Luot katseen vain maahan etkä juuri näe mitä ympärilläsi tapahtuu. Keskityt täysin seuraavaan jalansijaan, tasapainotat kehosi ottamaan seuraavan askeleen ja ajatuksesi ovat kohta kokonaan maassa, kivissä ja askeleissasi. Alat hahmottaa maaperää ja sen koostumusta. Kivet ovat harmaita ja rapautuvat auringon, sateen ja tuule vaikutuksesta. Murentuva vuori ei muutu hiekaksi, se muuttuu vaan pienemmiksi kiviksi. Hiekkaan tarvitaan meren voimaa. Pysähdyn hetkeksi ja luon katseen taakseen. Mitä ylemmäs kiipeän sitä sinisemmäksi meri muuttuu. Aurinko muuttaa aallot jalokivenhohtoisiksi häikäiseviksi helminauhoiksi. Tuuli humisee pensaissa hiljaisuuden keskellä ja suuri lintu, kotka tai haukka, liitää ylhäällä taivaan sinessä. Kun katson alas polkua se näyttää mahdottomalta laskeutua ja alan empiä ylösnousun helppoutta verrattuna laskeutumisen vaikeuteen. Haluan kuitenkin jatkaa kaikesta huolimatta.

Ihmisellä on kummallisia tarpeita ja mieltymyksiä. Hän haluaa kiivetä ylös, tuijottaa koko matkan kompuroiviin jalkoihinsa ja sitten huipulla nähtyään kaiken ympäröivän kauneuden häntä alkaa hirvittää alastulon ongelmallisuus. Juuri kun olet saavuttanut päämääräsi ja voit nauttia saavutuksestasi, alkaa jo seuraava haaste askarruttaa mieltäsi. Esteettisen nautinnon hetket ovat häviävän lyhyitä verrattuna fyysisen ponnistuksen raskauteen. Ja silti matka ei ole turha. Salamannopeana välähdyksenä nähty maisema saa sinut ajattelemaan toisin. Todellakin aivan kuin salaman valaisema pimeys on hetken kirkas maisema, jää tämäkin kuva mieleeni avarana ja kauniina tauluna jonka muistoon voin palata myöhemmin yhä uudelleen ja uudelleen. Muisto ehkä haalistuu tai muuttuu ajan myötä. Et voi ehkä konservoida sitä enää niin kuin voisit konservoida taulun. Voit palata, mutta maisema on ehkä muuttunut, tai sitten sinä olet muuttunut ja näet toisin. Kauniit muistikuvat palauttavat sinut menneeseen. Hetkittäin olet kuin joku muu jossain toisessa ajassa.

Voit palata menneeseen, mutta tulevaisuutta et voi nähdä ja silti ihmistä kiinnostaa vain tulevaisuus. Suurimman osan ajastaan hän käyttää tulevan suunnitteluun pysähtymättä tähän hetkeen. Ja tämä hetki on aina läsnä, kanssasi tässä ja nyt. Keräämme muistikuvia, suunnittelemme tulevaa, mutta unohdamme itsemme tässä hetkessä. Olemmeko levottomia ja onnettomia vain siksi että näin teemme itsestämme itsellemme ulkopuolisia.

Kapuan ylös ajattelematta tulevaa.