Jää hyvästi Mindelon. Minä tulen muistamaan tämän hetken aina. Niin kuin muistan hänet, muistan sinut, muistan nämä päivät.
Laiva irtautuu laiturista. Satama ja kaupunki loittonevat minusta pikkuhiljaa. Näen kaiken nyt vielä selkeästi, kaupungin silhuetti piirtyy lähtemättömänä muistiini. Rantaviiva jää taakseni ja mainingit saavat sen keinumaan.
Aallot lyövät yhä voimakkaammin laivan kylkiin. Laskeva aurinko sokaisee minut ja satama, kaupunki, rantaviiva ja saaren huiput sulautuvat yhteen. Jäljelle jää vain kaukainen piste horisontissa.
Kaipaus jää, mutta en odota enää mitään. Olenko jo kaiken saanut, kaiken nähnyt ja jo nyt valmis luopumaan kaikesta.
Minulla on muistoja, paljon muistoja. Miksi kaipaisin enää mitään, sillä kaiken voi kokea ensimmäistä kertaa vain kerran. Seuraavalla kerralla kaikki on jo erilaista ja toisin, mikään ei ole niin kuin ennen.
Mutta mitä jos saisit omistaa kaiken kokonaan. Jos saisit omistaa hänet kokonaan, mitä tekisit. Palvoisitko häntä päivin ja öin. Tekisitkö kaiken hänen vuokseen, olisitko onnellinen ja ennen kaikkea olisiko hän onnellinen, onnellisempi kuin kenties nyt on. Vai lähtisitkö pois. Pakenisitko, sillä omistaa kokonaan, eikö se ole liikaa yhdelle ihmiselle yhdessä elämässä. Lähtisitkö etsimään ja löytämään yhä uusia asioita, uusia paikkoja ja ihmisiä, joita voisit omistaa. Haluaistiko kenties omistaa yhä enemmän ja enemmän, paikkoja ja ihmisiä. Kokemuksia.
Yö laskeutuu Atlantille. Viileä suolainen tuuli puhaltaa vasten kasvojani. Tuuli on kosteaa, mutta ei tuo pisaroita kasvoilleni. En siis itke, sillä täällä ei voi itkeä salaa niin kuin siellä, missä lokakuinen tuuli piiskaa sateen kasvoille.
Sydämeni on täysi. Olen onnellinen. Hymyilen itsekseni, nauran ja poskelleni vierähtää kyynel, saa täyden muotonsa, kristallipallon ilmeen, jolla on hämmästyttävä kyky heijastaa sekä mennyttä että tulevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti