Bussimatka

Paljeovi ei toimi, astun askelmat ylös bussin käytävälle. Vapaita paikkoja ei ole monta ja bussissa istuvat ohjaavat minua taakse. Lattiassa on reikiä ja he osoittavat minulle eleillään mihin kohtaan astua. Katseen harhaillessa bussin lattiassa kiinnitän huomioni kanssamatkustajien jalkoihin. Nahkasandaaleja ja tomuisia varpaita, ei yhtään umpinaista kenkää. Muutamat paljaat jalat pilkistävät kankaan alta, mutta sääriä ei juuri näy. Istun vapaalle paikalle, penkki on nuhruinen ja kulunut. Ikkunat ovat auki tai niitä ei ole ollenkaan. Se ei sinänsä haittaa sillä niin ulkona kuin sisällä on kuuma. Minua hämmentää ystävällinen huolenpito, ihmiset osoittivat minulle lattian heikot kohdat ja huolehtivat että saan hyvän istumapaikan. He puhuivat jotain mutta en ymmärtänyt sanaakaan, eleet ja ilmeet puhuivat puolestaan. Bussi lähtee ovi auki ja avoimista ikkunoista tulvii virkistävää viimaa.

Tie kiemurtelee pitkin meren rantaa. Oikealla on mäkiä, notkoja ja kauempana siintää vuoria. Vasemmalle jää meri, sininen ulappa ja paikka paikoin rantaan iskeytyviä valkoisia vaahtopäitä. Maisema on karun kaunis eikä puita juuri ole, vain muutamat matalat pensaat koristavat maisemaa. Asutusta ei juurikaan näy, mutta rinteillä vilahtaa aika ajoin vuohilaumoja ja joskus lauman mukana on paimen. Hiukan kuoppainen tie kiemurtelee eteenpäin ja kauempana rannalla näkyy kylä. Kylä on kyhätty hiekkarannan tuntumaan ja maihin on vedetty muutama kalastusvene. Rakennukset ovat valkoisia tai harmaita, kaukaa katsottuna auringossa ne näyttävät puhtailta ja siisteiltä. Rannalla näyttää olevan muutama ihminen, mutta näin kaukaa en voi hahmottaa ovatko he lapsia vai aikuisia. Ovatko he kenties uimassa vai töissä. Kylää ei ole merkitty karttaan eikä sillä siis ole edes nimeä, ainakaan minä en tiedä mikä se on.

Bussi pysähtyy silloin tällöin tien varteen ja joku jää pois. Kun yritän kurkottaa ikkunasta katsomaan mikä paikka on ja minne hän menee, näen vain samanlaista autiota maisemaa kuin koko matka tähän asti on ollut. Pois jäänyt kulkija kuitenkin lähtee määrätietoisesti kulkemaan jotain poluntapaista kohti nummia ja vuoria. Tien varressa ei ole viittoja eikä liikennemerkkejä. Ei kilometripylväitä eikä pysähdyspaikkoja. On vain tie joka jatkuu kohti tuntematonta. Minne se johtaa ja päättyykö se on minulle arvoitus. Kylä tulee lähemmäs ja hahmotan rannalla niin lapsia kuin aikuisia. Lapset leikkivät juosten aaltoihin ja takaisin rannalle. Aikuiset näyttävät suoristavan verkkoja tai jotain nuotan tapaista. Kylä alkaa näyttää nuhruiselta ja talot näyttävät olevan täydellisessä epäjärjestyksessä. Ikkunat ovat vain mustia aukkoja eikä missään näy tuulessa liehuvia ikkunaverhoja. Näyttää että taloissa ei ole edes ovia.

Bussin jarrut kirskuvat kun se laskeutuu pieneen alamäkeen, ylittää joen yli menevät sillan ja nousee loivaan ylämäkeen. Pakoputkesta tupruava paksu savupilvi tulee sisään avoimista ikkuna-aukoista kun bussi hädin tuskin pääsee ylös mäestä. Mäen päältä näkyvät ensimmäiset tienvarren talot joita jatkuu aina kylään saakka satunnaisin välein. Talojen ympärillä kasvaa hedelmäpuita ja joidenkin rakennusten vieressä on karsinoita ja aitauksia. Yhtäkkiä mäen nyppylän päällä juoksee lauma hevosia. Lähes valkoisia hiukan harmaankirjavia suuria ja voimakkaita eläimiä. Bussi pysähtyy nyt melkein jokaisen talon kohdalle ja joku jää pois.

Tulemme kylään, se on paljon suurempi kuin miltä se kaukaa tieltä katsottuna näytti. Taloja on paljon, tämä on melkein kaupunki. Talot ovat suurempia kuin kuvittelin ja niissä on kaikissa puiset avoimet ikkunaluukut ja koristeellisesti veistetyt ovet. Tien poskessa aivan kylän rajalla on korjaamo. Autoja, moottoripyöriä ja polkupyöriä. Tie levenee ja bussi pysähtyy, jäämme kaikki pois. Abigail, luulen että se on hänen nimensä vaikka kaikki kutsuvat häntä vain Abiksi, opastaa minut kylään. Abi puhuu vähän englantia ja täydentää puhettaan ranskankielisillä sanoilla, joten ymmärrämme toisiamme kohtuullisen hyvin. Laskeudumme mäkeä rantakadulle, jos sitä nyt kaduksi voi kutsua. Talojen edessä on penkkejä ja miehet istuvat ulkona pieninä ryhminä. He keskustelevat joskus kiivastikin viittoillen käsillään. Eräästä avoimesta ovesta tulee ruuan tuoksu, se on ilmeisesti ravintola. Ravintola, baari, ruokala, vai miksi sitä ikinä täällä kutsutaankaan. Astumme avoimesta ovesta sisään. Paikka on kalustettu karkeilla puisilla kalusteilla, mutta pöydät ovat puhtaat ja siistit. Valo tunkeutuu sisään avoimista ikkunaluukuista ja mereltä tuleva tuulenvire viilentää huoneen mukavasti. Istumme pöytään.

Pöytään tuodaan leipäkori ja karahvi. Lasit, mutta ei aterimia. Hetken kuluttua tarjoilija tuo tazinepadan keskelle pöytää ja nostaa kannen. Höyry nousee avoimesta padasta ja huoneen täyttää hiukan imelä mausteinen tuoksu. Leipäkori kiertää pöydässä ja laseihin kaadetaan tummaa juomaa. Se näyttää aivan viinimarjamehulta, mutta lienee paikallinen viini. Viini on tummaa kuin veri, hiukan harmaantuneissa kuluneissa laseissa se ei helmeile niin kuin ne lukemattomat viinilasilliset joita olen nauttinut kynttilänvalossa. Olen hiukan epävarma, sillä en tunne pöytätapoja. Ilmeisesti vanhin aloittaa, mutta kuka hän on en tiedä. Koska olen vieras enkä tunne tapoja joku aloittaa. En tiedä olisiko minun pitänyt olla ensimmäinen, mutta oletan että jos, saan virheeni anteeksi sillä enhän tunne tapoja.

Meitä on kai viisi jotka syömme samasta padasta. Otteeni leivästä on hiukan haparoiva, sillä olen tottunut veitseen ja haarukkaan. Liha on mausteista ja mureaa. Leipä on tuoretta ja makoisaa. Tunnen miten vesi herahtaa kielelleni enkä edes tarvitsisi viiniä palan painikkeeksi, mutta maistan kuitenkin tummaa hiukan kirpeää viiniä. Tämä on paikallista, sitä ei ole pullotettu ja kuljetettu tuhansia kilometrejä ympäri maailmaa. Kaikki mitä tässä pöydässä on tulee vuorilta, nummilta ja merestä. Ehkä mausteet tuodaan kaupungista, en tiedä. Pöydässä ei ole mitään ylimääräistä, eikä tähteitä jää, joten kattaus on täydellinen ja ateria saatetaan loppuun hartaassa tunnelmassa ilman jälkeisiä.

Abi hymyilee koko ajan, hänen valkoinen hammasrivistönsä hehkuu valossa ja aina kun hän puhuu minulle hän katsoo minua kirkkailla iloisilla silmillään. Hänen täytyy olla hyvin onnellinen ihminen, ajattelen.