Alexandra

Alexandra on vielä kovin nuori. Hänellä tuntuu olevan hiukan ongelmia miesystävänsä kanssa, ehkä he eivät ole luodut toisilleen. Joka tapauksessa Alexandra on iloinen ja hyvin sosiaalinen nainen. Hän avaa keskustelun kanssani esteettömästi ja hyvin avoimesti kertoo itsestään. Vai kertooko, niin ainakin luulen. Hänen iloinen elämänasenteensa tarttuu minuunkin, vaikka olen ehkä alussa hieman varautunut häntä kohtaan. Hänen avoimuutensa ja minun peitelty salaperäisyyteni etsivät aihetta jossa kohdata. Voi olla että itsekin olin nuorempana jotain tuollaista tai sitten ei. Jos muistelen tarkemmin olen tainnut aina olla hieman varautunut ja välttänyt kertomasta avoimesti asioistani ventovieraille. Toisaalta se mitä Alexandra minulle kertoo ei välttämättä ole avoimuutta, ehkä hän minun välitykselläni haluaa luoda itsestään erilaisen kuvan kuin mitä todellisuus on.

Hänen ikänsä huomioon ottaen on ymmärrettävää että hän haluaa avautua ja kaipaa vastauksia omiin avoimiin kysymyksiinsä. Minä vastaan joskus suoraan kun minulla on vastaus valmiina, tosinaan vastaan hiukan kierrellen sillä en ole varma onko vastaukseni vastaus hänen esittämäänsä kysymykseen. En juuri tee vastakysymyksiä vaan olen mieluimmin hiljaa jos en tiedä mitä vastata. Keskustelumme on alussa hiukan hapuilevaa, sillä olen ajatuksissani, enkä osaa asennoitua oikein hänen kysymyksiinsä. Olemme kovin erilaiset ja meillä on siksi ehkä kovin erilainen näkemys asioista. Etsimme tietä avata keskustelu aiheesta joka on molemmille tuttu.
Huomaan pian että meillä on myös kovin erilaiset tavoitteet kommunikaatiolle. Toinen esittää kysymyksiä ja haluaa niihin vastaukset, kun taas toinen haluaa vain keskustella asioista eri näkökohdista katsoen.

Alexandralla on avoin ja iloinen asenne eikä hän kieltäydy puhumasta mistään aiheesta, mutta koska hän on kovin nuori hänellä ei ole näkemystä ja kokemusta niistä aiheista jotka ovat minulle läheisiä juuri nyt. En siksi puhu omista tarkoitusperistäni tai siitä miksi olen täällä, yritän löytää jonkun neutraalin aiheen joka sopii molemmille, mutta sen löytäminen on vaikeaa. Ehkä myös siksi että Alexandralla tuntuu olevan selkeitä tavoitteita keskustelun suhteen. Hän haluaa suoria vastauksia, hänellä on kyltymätön tiedonjano jota minä en pysty tyydyttämään. Jotain yhteistä meillä sentään on, mutta sitäkin katsomme eri suunnista ja näemme sen kovin eri tavalla. Kuitenkin aina kun olemme yhtä mieltä jostain asiasta tuntuvat molemmat saavan siitä lisää energiaa ja keskustelu jatkuu. Alexandra on hieman levoton, tai sitten minusta vaan tuntuu siltä. Ehkä hän on vain energisempi kuin minä. Hänellä on monta rautaa tulessa ja minun aivan kuin pitäisi puhaltaa ilmaa palkeisiin jotta tuli pystyy pehmentämään raudat taottaviksi. En tiedä onko hän tyytyväinen lopputulokseen mutta yritän parhaani. Ei minulla ole mitään menetettävää siinä jos voin antaa hänelle jotain, mutta se mitä hän haluaa voi olla jotain aivan muuta kuin mitä hän saa.

Koska olin joskus itsekin nuori, niin kuin hän nyt, minun on helppo ymmärtää hänen tiedonjanoaan. Mutta aika ja kokemukset ovat tehneet minut vieraaksi tavalle jolla hän kommunikoi. Tunnen olevani kuin etana joka lehdellä odottaa syksyn värien kirkastumista, tai kuin kilpikonna joka ui merivirran mukana ilman omaa tahtoa ja silti oletettavasti saapuu perille aikanaan. Ihmiselle erityinen piirre on se että hän voi verrata itseään hyvinkin erilaisiin eläimiin aina elämäntilanteesta ja vaiheesta katsoen. Tässä vaiheessa olen etana tai kilpikonnan, seuraavassa ehkä lintu tai kala. Nyt tuntuu että Alexandra on lintu ja minä olen kala. Jos hän on lokki tai albatrossin hän saattaa napata minut jos tulen liian lähelle pintaa. Siksi minun on uitava syvissä vesissä säästääkseni itseäni.

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta vaikka olimme erilaisessa elämänvaiheessa ja -tilanteessa uskon että meistä olisi hyvinkin voinut tulla ystävät. Aikojen saatossa olisimme oppineet ymmärtämään tosiamme ja hän olisi ehkä antanut minulle hiukan enemmän aikaa harkita vastauksiani. Nyt tuntuu että hän tarkoittamattaan pahaa jopa hieman ahdisti minua. Jossain toisessa tilanteessa olisin hyvinkin voinut hyväksyä sen, mutta nyt aivan kuin pakenin salaperäisen verhon taa ja jätin kertomatta monta asiaa jotka jossain toisessa tilanteessa olisin aivan hyvin voinut hänelle kertoa. Ehkä on parempi näin. Hän olisi voinut ahdistua jos olisi tiennyt kaiken mitä ajattelin ja miltä minusta juuri silloin tuntui. Luulen että molemmat jälkeenpäin olemme silti tyytyväisiä vaikka vaihdettuihin sähköpostiosoitteisiin ei koskaan tullutkaan viestejä, emmekä koskaan enää kuulleet toisistamme.

Silloin kun ihmisten päämäärät ja tavoitteet eivät kohtaa heidän yhteytensä on kuin katkeileva puhelinlinja. Ymmärrät sanan sieltä täältä, mutta sanoma jää vajaaksi. Voit yrittää ymmärtää, mutta ymmärrät omalla tavallasi etkä koskaan voi täysin varmasti tietää mitä toinen tarkoittaa. Vai tarkoittiko hän oikeastaan mitään, ehkä hän vain halusi jakaa kanssasi yhden tyhjän vähäpätöisen hetken aivan kuin täyttääkseen elämän pituisen hetkien jatkumon edes jotenkin täydelliseksi.