Abi

Tapaamme sattumalta kaupassa. Hän esittelee itsensä kohteliaasti, hymyilee, kättelee ja nojautuu eteenpäin kuin kumarrukseen, mutta se ei välttämättä ole kumarrus, se on liike jonka hän tekee lähes aina kun sanoo jotain, sen tulen huomaamaan myöhemmin. Abigail lienee hänen nimensä, en saa siitä täyttä selvyyttä sillä hän puhuu nopeasti ja nielaisee sanan lopun. Kaikki kuitenkin kutsuvat häntä vain Abiksi, sen tulen huomaamaan kun liikumme yhdessä. Hän vaikuttaa jo heti alussa hyvin tasapainoiselta ja asialliselta, vaikkakin hymyilee koko ajan ja silloin tällöin naurahtaa äänekkäästi, joka saa hänet kuulostamaan hiukan humoristiselta. Hän on aika lyhyt, hoikka ja hänellä on erityisen kauniit kädet. Se herättää huomioni heti kun hän alkaa puhua kanssani. Hän piirtää loivia kaaria ilmaan puhuessaan ja hänen pitkät, hoikat pianistin sormensa suorastaan häkellyttävät kauneudellaan. Abi hehkuu itseluottamusta, on avoin ja iloinen, ja silti hän on minun länsimaiselta näkökannaltani katsottuna vain ihan tavallinen köyhä poika. Abilla on työ, mutta se riittää tuskin itsensä elättämiseen. Toki hän auttaa perhettään niin paljon kun voi. Hänellä ei ole mitään muuta omaa kuin vaatteet päällään, mutta se ei tee häntä onnettomaksi, päinvastoin hän vaikuttaa hyvin onnelliselta.

Abin katse on avoin ja hänen tummat silmänsä pursuavat rehellisyyttä. Hänellä ei näytä olevan mitään salattavaa, päinvastoin hän on avoin molempiin suuntiin. Mielenkiinnolla hän kuuntelee minua, tekee kysymyksiä ja rekisteröi jokaisen asian tarkasti mieleensä, sen tulen huomaamaan myöhemmin. Tällaisia ihmisiä en ole tavannut kotona, mutta täällä heitä tuntuu olevan paljon. Jokainen paikallinen johon saan kielestä ja kulttuurieroista huolimatta edes jonkinlaisen kontaktin on hyvin samankaltainen kuin Abi, mutta Abi on vielä enemmän. Hänestä hehkuu hengen kirkkaus, aivan kuin hänen yllään leijuisi jonkinlainen sädekehä. Se on ehkä minun itseni luoma kuva hänestä ja perustuu minulle opetettuun kristilliseen käsitykseen, mutta se on minun tapani hahmottaa maailmaa ympärilläni enkä voi sille mitään. Elämä on tehnyt minusta tällaisen, mutta kun itse tiedostan sen, siitä ei liene mitään haittaakaan.

En haluaisi asettaa tätä uutta ystävääni millekään korokkeelle, en nostaa häntä muiden yläpuolelle, mutta hänen persoonansa tekee hänestä poikkeuksellisen miellyttävällä ja kiinnostavalla tavalla. Ehkä se on kulttuuri, ehkä se on luonne, mutta en voisi kuvitella häntä kotimaahani. Hänet murjottaisiin siellä, hänen kauniit kätensä pakotettaisiin johonkin sellaiseen mitä hän ei halua ja hänen kasvoiltaan pyyhittäisiin ilo ja onni jauhamalla hänet henkisesti rikki byrokratian rattaissa. Ajattelen tätä kauhulla kun pelkään että hänen kaltaiselleen kävisi näin.

Abi tekee paljon töitä, joten hänellä on vähän vapaa-aikaa. Minusta tuntuu kuin hän tuhlaisi aikaansa ja elämäänsä tutustumalla minuun, sillä minulla ei mielestäni ole mitään hyvää annettavaa hänelle. Minulla voi olla enemmin rahaa ja maallista omaisuutta jonkin verran, mutta minusta tuntuu että se on jo tuhonnut minunkin iloni ja onneni, joten en missään tapauksessa halua saattaa ystäväni kaltaisia ihmisiä tähän samaan tilanteeseen. Eikä Abi pyydä mitään, hän ottaa vastaan sen mitä hänelle kerron ja antaa minulle paljon juuri asenteella ja ilollaan. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, sillä saan häneltä niin paljon eikä minulla ole hänelle mitään vastalahjaa tai palvelusta annettavanani.
Mutta ehkä se riittää, ehkä minä olen Abille niin kuin Carlo oli minulle, kuvastin jossa hän voi nähdä itsensä täydellisenä. Minun kuvassani hän ehkä näkee miten paljon onnellisempi hän on, köyhä poika jota eivät maailman murheet paina. Hänen murheensa ovat perustasolla, kuten miten saada työtä jotta voi lahjoittaa rahaa perheelleen ja huolehtia heistä. Minä huolehdin tuskin itsestäni, olen koko ajan aivan kuin jonkun muun armoilla ja Abi auttaa minua monissa käytännön tilanteissa pyyteettömästi. Aivan kuin hän säälisi minua kun hän huolehtii minusta kaikkien läheistensä ja ystäviensä lisäksi. Hän on helmi kivisydämisten ihmisten maailmassa, alan verrata häntä pyhään mieheen, joka ei ole minulle tyypillistä. Jos jotain pyhää tässä maailmassa on, se on Abin kaltaisissa ihmisissä, heissä joilla ei ole mitään muuta kuin heidän onnensa ja kykynsä pyyteettömästi auttaa muita.

Hän on jalokiven kaltainen aarre ihmisviidakossa jossa kaikki tuntuvat ajattelevan vain omaa etuaan. Hän on pyhä mies.